Tiedättekö sen tunteen, kun matkalaukut on pakattu, olet tarkistanut passin ja lompakon mukana olon vähintään viisi kertaa ja lopulta käännät kotioven takalukkoon? Sen kutkuttavan hetken kun hyppäät hissiin, astut portaat alas pihalle ja istahdat autoon – tiedät olevasi matkalla kohti uusia seikkailuja!
Alppimatka oli sitä, mitä lomalta haluan. Mahanpohjasta kutittavia hissikyytejä, henkeäsalpaavia näköaloja, jalkoja tärisyttäviä rinteitä ja naaman käristäviä auringon säteitä. Tämä reissu kuitenkin tuntui hieman erilaiselta kuin muut. Jo lentokentän liukuovista kävellessäni tunsin stressin ja velvollisuuksien jääneen taakse. Olin enemmän läsnä, tässä ja nyt.
Hoidin kentällä vielä projektien kirjoitusta sekä bloggausta, mutta perille päästessämme tietokone jäi nurkkaan pölyttymään. Ollessani lomalla, olen lomalla. Vaikka rakastan bloggausta ja kokemuksien jakamista, en halua menettää kallista aikaa uudessa kohteessa. Haluan käyttää kaiken aikani tutkimiseen, kokeilemiseen ja kokemiseen – hyppään täysin pois omasta arjesta.
Laskettelureissut sekä Rukalle että Alpeille olivat hyvin samantyyppiset. Laskimme päivästä toiseen, aamusta iltaan – teimme sitä minkä takia sinne menimme. Nuo Les Deux Alps rinteet olivat tosin hieman pitempiä ja raskaampia. Pisin rinne oli 13 kilometriä pitkä. Siis 13 KILOMETRIÄ. En voi ymmärtää, se on pidempi matka kuin Midnight Run, joka on itselleni melkoinen itsensäylitys.
Nautimme laskettelusta ystäväni seurassa, hän johdatti meitä rinteestä toiseen emmekä tainneet yhtäkään rinnettä laskea kahteen kertaan. Eikä kannattaisikaan, rinteitä nimittäin oli tarjolla 97. Aamusta rinteeseen, lounaalle rinneravintolaan, lisää laskemista, after ski:ssä viimeisten auringonsäteiden nauttimista. Sellaisia päivämme olivat, enkä valittanut. Säät olivat puolellamme koko viikon. Vain yhtenä päivänä koko kylässä sekä vuorilla velloi sakea sumu, jossa näkyvyys oli alle metrin. Laskimme vuoren huipulta varovasti. Itse pelkäsin enemmän jonkun laskevan päälleni kuin että itse laskisin holtittomasti ja kaatuisin. Se oli viimeinen laskumme, sillä sumu ei hälvennyt ennen seuraavaa aamua.
Mietimme ”hukkaan menneitä” rahoja, sillä hissiliput maksoivat 100 euroa kahdelta yhdeksi päiväksi ja tuo päivä jäi todella lyhyeksi. Omalle terveydelle ei kuitenkaan ole hintaa, joten menimme valmistautumaan viimeiseen illalliseen. Illallinen, joka muuten tarjosi parhaimman ikinä syömäni pihvin – suussa sulavan ja täydellisesti maustetun!
Ruokailu paikan päällä oli todellista lomailua. Aamupalan söimme perinteisen kaavan mukaan kotona, mutta lounaat olivat jonkun muun ruokaympyrästä – päänkokoisen munakkaan kaverina sai saavillisen ranskalaisia. Rinneravintoloiden tarjonta oli melko samanlaista, melko hiilaripitoista. Onneksemme liikuimme päivisin paljon, joten olo ei ollut tukala.
Paluu arkeen tapahtui kahden välipäivän kanssa, sunnuntai-aamuna laskeuduimme Suomeen ja pääsimme suihkun kautta suoraan perheeni järjestämälle pääsiäislounaalle. Maanantaina nukuimme pitkään, sillä se oli ensimmäinen rauhallinen yö yskän kanssa. Vaikka kuinka koitin ennen lomaa, en saanut yskääni hellittämään ja koko loman ajan heräilin läpi öiden yskimään sisuksiani ulos. Lomamoodi tosin jatkui myös vapaapäivinä ja suklaa oli hyvää. Hehee. Miten se onkin, että loman jälkeenkin tuntuu arki lomailulta?
Nyt on raikas arki taas alkanut, koulussa painetaan kovempaa jotta valmistuminen tapahtuu puoli vuotta etuajassa ja aamulenkit astuvat kuvioon, sillä talvi on jättänyt jälkeensä hieman höttösuojusta. Kukapa ei tosin ulos haluaisi lähteä tuollaisella säällä!
xxo,
Janina
PS. Kiinnostaisiko teitä Alppimatkojen kustannus-postaus?
JANINA MICHAELA 