Arvostelu laji, tiedät mihin leikkiin ryhdyt, pitää kestää.
Miksi pitäisi? Olen monen muun mukana seurannut kuumentunutta keskustelua viime viikonlopun kilpailijoiden kunnosta, tasosta, lookista. Olisko vai eikö olisi pitänyt nousta lavalle? Jokaisella, tutulla ja tuntemattomalla, on mielipide. Ja sehän on oikea! Sitä ei pystytä perustelemaan kunnolla, todetaan vain että ”näin mä sen näen”.
En halua puuttua kenenkään sananvapauteen. Tai mielipiteen ääneen sanomiseen. Jokainenhan meistä on oikeutettu siihen. On minullakin omat mielipiteeni asioista, mutta yritän myös antaa tilaa muiden ymmärtämiselle ja heidän ajatuksistaan oppimiselle.
Sain juuri sairasvuoteella päätökseen Eva Wahlströmin tarinan, Rajoilla. Suosittelen sitä jokaiselle, urheili tai ei. Kirja avaa hyvin maailmaa, jossa kilpaurheilija elää. Maailma, vaikka onkin sama kaikille, näyttää heille täysin erilaiselta. Varsinkin kilpakauden maailma. Ne ovat kuukausia, jolloin urheilija muuttuu alati itsekkäämmäksi. Koska niin on tarve. Jotta voisit onnistua ja pärjätä, tulee elämän palikoiden tanssia kilpailijan pillin mukaan. Jokainen teko on optimoitu, laskelmoitu tulevaa kilpailua varten.
Jokainen kilpailija on ansainnut paikkansa lavalla. Jokainen heistä on tehnyt ällistyttävän määrän töitä sen hetken kunnon eteen. Kukaan meistä ei voi tietää minkälainen tarina kilpailijalla on. Emme voi tietää onko viimeistelyissä sattunut jotain, onko tullut takapakkia? Tilanteesta huolimatta kilpailija on päättänyt nousta lavalle, kävi miten kävi.
Minä olin yksi niistä kilpailjoista, joka ei pärjännyt. Syystäkin. Kisojen jälkeisten viikkojen aikana tunnemyrksy repi sisuksiani, milloin olin ylpeä, milloin syytin ketäkin minun lavalle päästämisestä. Hävetti. Vitutti. Kiukutti. Kunto ei ollut siellä missä sen piti olla, se mihin olimme asettaneet tähtäimen. Pettymys. Niin itsellenikin kuin valmentajalleni. Läheisilleni. Pyytelin kaikilta anteeksi eliminaatiosta tippumista.
Minun on kuitenkin hankalaa löytää vain yksi mielipide, jonka takana seistä. Pitäiskö sellaista edes olla? Miksi elämän pitäisi olla niin mustavalkoista? Toki ihmettelen monien muiden tapaan, puolitiehen jääneitä kuntoja tai puuttuvia lihaksia, mutta ymmärrän jokaista lavalle noussutta. Sain omasta kisakunnostani paljon mielipiteitä, mutta kuinka moni heistä tiesi tarinani? Kuinka moni heistä tiesi, että viikko ennen kisoja selvät vatsat ja lohkotut reidet peittyivät kahdeksan (8) nestekilon alle yhdessä yössä?
Häviö pitää ottaa häviönä, ei sitä tarvitse alkaa selittelemään. Kilpailijan tunnemyrsky on aidosti riittävä märkä rätti vasten kasvoja. Kuitenkin jos olisin jättänyt nousematta tuolle lavalle, en olisi ikinä saanut tuntea kuuluvani sinne. En olisi saanut vahvistusta siihen, että olen oikean lajin parissa. Olisin saattanut heittää hanskat tiskiin loppuelämäksi, tai katua päätöstä loppuelämäni. Niin varmasti moni muukin kilpailija.
Arvostelulaji, se on armoton. Mutta tarviiko kaikkien kommenttien olla?
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 