tasapaino | JANINA MICHAELA

Hel 05 2016

Mikä kehossani on vikana?

Seisoin vaa’alla, tahtomattani. Koitin väistellä lukua, en ollut valmis kohtaamaan totuutta sillä pelkäsin sen sekoittavan mieleni ja ajatukseni – kuten niin monta kertaa aikaisemmin. 77 kiloa. Aikamoista. En silloin tuntenut olevani omassa kehossani.

Kenen kehossa olin ja miten olin sinne päätynyt?

En voinut hyvin. Jokainen päivä ahdisti. Olin ärtynyt ja kiukkuinen, pienetkin asiat ympärilläni ärsyttivät. Astianpesukone oli väärin täytetty, taas oli vaatekaapin ovi sekä vaatelaatikot auki, kotona oli likaista – näinä huonoina hetkinä syytin ympärilläni olevia ihmisiä. Olin kamala läheinen.

Paha olomme lähtee meistä itsestämme, se tulvii sisältä päin. Ollessani vihainen itselleni, olen tahtomattanikin vihainen muille – tartuttaen negatiivisuutta ympärilleni. Se susi, jota ruokit, kasvaa. Joten ruokitko vihaa, katkeruutta ja kateutta vai ojennatko kätesi totuudelle, inhimillisyydelle ja toivolle?

Pienin teoin ja päätöksin olen antanut itselleni anteeksi viime kesästä. Olotilani on kohentunut ja kroppa tuntuu omalta. Jaksamiseni on parempi, ihoni kuulaampi ja miehenikin tyytyäisempi.

Katseeni on taas ohjattuna kohti nauravaa sutta, entäs sinun?

xxo,
Janina

Avainsanat: anteeksianto, elämää, hyvinvointi, inhimillisyys, tasapaino

Jou 07 2015

2 kommenttia

Ajatuksia, Fit Times, hyvinvointi

Terapiassa

Astuessani ulos bussista raitis ilma täyttää keuhkoni. Hengähdän. Käyn läpi tulevaa, sillä nyt olisi viimeiset hetkeni keskittyä. Astelen rauhallisesti kohti hissiä, joka kuljettaisi minut oikeaan paikkaan. Näppäilen ovikoodin ja pääsen sisään stressinpoiston mekkaan.

Paikkaan, jonne puran stressini, iloni ja suruni. Paikkaan, jossa sekä onnistun että opin itsestäni haasteiden edessä. Kuntosali on toiminut itselleni jo useiden vuosien aikana paikkana, jossa käsittelen tunteeni. Niin ne hyvät kuin huonotkin. Sinne mennään varsinkin silloin kun arjessa kohisee, deadlinet vyöryy niskaan ja hädin pysyy pinnalla. Ottamalla tunninkin omaa aikaa irti velvollisuuksista, saa päiväänsä enemmän tehoa ja näin to do -listakin lyhenee näppärämmin.

Treenaaminen on ilmaista terapiaa. Kaikista parhaimman nollauksen saa valmentajan kanssa, sillä sinun ei tarvitse kuin tehdä. Kun toinen hoitaa treenipainot, laskee toistot ja sanoo kun olet valmis, voit jättää aivot kenkiesi kanssa aulaan säilytykseen. Laittaa ajatuksesi hetkeksi pois päältä. Ja kun treenin jälkeinen palautusprotsku starttaa aivotoimintasi uudestaan, soljuvat ajatuksesi siistimässä järjestyksessä.

Olen päässyt vihdoin treeneihin kiinni ja oloni on sen myötä paljon tasapainoisempi. Viime viikon keskiviikkona astuessani sisään Mayor’sille en päässyt pakoon sitä jännittävää totuutta, että edessä olisi jalkatreeni Bettinan vetämänä. Olin treenannut jalat viimeksi kolme viikkoa sitten, sillä flunssa sekä takareisieni oireilut verottivat treenikertojani. Treeni oli juuri sitä mitä siltä odotin, haastava, naaman irveen vetävä, naurattava, maantasalle palauttava, nautittava.

Viimeiset askelkyykyt käveltyäni olin mykkänä. ”Mikä fiilis?” kysymys sai vastauksekseen väsyneen hymyn ja naurahduksen. Hyvä treeni vetää itseni hiljaiseksi ja olen varma, etten ole ainoa, jolle niin käy. Endorfiinit saavat itseni nauramaan, niin treenin aikana kuin sen jälkeenkin.

Kuvat Katarina

Tämä viikko on lukukauden viimeistelyviikko, isoja presiksiä ja viimeinen tentti. Aion kuitenkin käydä treenaamassa sekä teatterissa ja lauantaina palkita itseni Vain Elämää -konsertilla!

xxo,
Janina

Avainsanat: arki, elämää, endorfiinit, hyvinvointi, opinnot, stressinpoisto, tasapaino, terapia

Lok 12 2015

6 kommenttia

Ajatuksia, Fit Times, ravinto, Yleinen

Ruokasota

Elänkö syödäkseni vai syönkö elääkseni?

Kisadieetin jälkeen elin syödäkseni – aika ei todellakaan kultaa muistoja tässä asiassa. Viime viikolla kerroin teille loppuvuodestani, jonka päätin pitää herkuttomana – löytääkseni ruokailuihini hieman enemmän järkeä ja saadakseni takaisin aktiivisen, sporttisen olotilan.

Mitä kisojen jälkeen oikein tapahtui? Odottelimme lavan takana tietoa eliminaatiokierroksen tuloksista. Saadessani tiedon jatkosta putoamisesta nappasin empimättä vesipullon. Janoon oli ehtinyt tottua, mutta silti se oli ensimmäisenä mielessä. Vesipullo tyhjenikin heittämällä. Nyt pitäisi syödä, nyt on se hetki! ajattelin ja kaivoin Questbarin laukustani – tän on pakko olla hyvää! Ei, ei vain ollutkaan. Olin myös pakannut pienen suklaapatukan mukaan, nappasin palasen – ehh, inhottavaa. Hetkeen ei tuntunut mikään maistuvan, join vain vettä. Koitin syödä äidiltä toivomaani lohta ja perunamuussia, ei sekään oikein uponnut. Suklaapatukka katosi kuitenkin suihini jutellessani paikalle saapuneiden läheisteni kanssa. Lähtiessämme Kulttuuritalolta syömisen himo alkoi hiipimään ajatuksiini. Kotiin päästessämme napsin sieltä täältä, söin jopa kakun koristeita! Hah.

Muutama päivä kisojen jälkeen oli holtitonta, ensimmäisinä päivänä söin koska voin. Croisantteja ja Nutellaa, juustokakkua, raakasuklaata, taisi olla irtokarkkeja ja jäätelöä. Ei tarvitse kauaa ihmetellä mistä olen pelastusrenkaani saanut. Sain onneksi kiinni ateriarytmistä, mutta silti herkkuja lipsahti aterioiden perään. Seuraavat muutamat viikot pystyin pitämään arkipäivät suhteellisen puhtaina. Sen jälkeen elämäni tuntui olevan yhtä Hunger Gamessiä.

Matkasimme mieheni kanssa hermolomalle Amsterdamiin, josta paluun oli tarkoitus toimia itselleni arjen starttaajana. Treenit kulkivat, mutta aamulenkit unohtuivat. Aerobiseni tippui kertaheitolla nollaan. Ruokavalio näytti jääkaapin ovessa vakuuttavalta, todellisuus oli toista. Valkoviini on yksi heikkouksistani, lasillinenhan ei tapa. Ei edes pullollinen? Jäätelö ei lihota, se vahvistaa luustoa.. ja minähän en ole lihonut vaan luuni ovat vahvistuneet! Vitsi. Syöminen oli vaan niin siistiä ja maha pohjaton. Ei tarvinnut edes olla nälkä, koska aina voi vähän ottaa. Tuntui, että olin unohtanut oppimastani kaiken. Tiedostin, mutta en tehnyt.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tapauksessani niin totta. Nainen, joka oppii elämässään kaiken kantapään kautta. Sellainen olen ollut aina ja ennustan olevani loppuelämänikin. Olen sättinyt itseäni tekosista paljon, miksi heitit kaiken tekemäsi kovan duunin hukkaan! Luuletteko että se on auttanut? Ei. En voi edes sanoa katuvani valintojani, sillä yhtäkään valkoviinilasillista tai yöllistä suklaanpalaa en vaihtaisi.

Tunnen palautuneeni henkisesti kisoista vasta nyt. Olen valmis aloittamaan uuden luvun elämässäni. Se tulee olemaan täynnä puhdasta ruokaa. Yritän keskittyä syömään sesonkien mukaisesti – maukkaita, tuoreampia ja halvempia raaka-aineita.