Seisoin vaa’alla, tahtomattani. Koitin väistellä lukua, en ollut valmis kohtaamaan totuutta sillä pelkäsin sen sekoittavan mieleni ja ajatukseni – kuten niin monta kertaa aikaisemmin. 77 kiloa. Aikamoista. En silloin tuntenut olevani omassa kehossani.
Kenen kehossa olin ja miten olin sinne päätynyt?
En voinut hyvin. Jokainen päivä ahdisti. Olin ärtynyt ja kiukkuinen, pienetkin asiat ympärilläni ärsyttivät. Astianpesukone oli väärin täytetty, taas oli vaatekaapin ovi sekä vaatelaatikot auki, kotona oli likaista – näinä huonoina hetkinä syytin ympärilläni olevia ihmisiä. Olin kamala läheinen.
Paha olomme lähtee meistä itsestämme, se tulvii sisältä päin. Ollessani vihainen itselleni, olen tahtomattanikin vihainen muille – tartuttaen negatiivisuutta ympärilleni. Se susi, jota ruokit, kasvaa. Joten ruokitko vihaa, katkeruutta ja kateutta vai ojennatko kätesi totuudelle, inhimillisyydelle ja toivolle?
Pienin teoin ja päätöksin olen antanut itselleni anteeksi viime kesästä. Olotilani on kohentunut ja kroppa tuntuu omalta. Jaksamiseni on parempi, ihoni kuulaampi ja miehenikin tyytyäisempi.
Katseeni on taas ohjattuna kohti nauravaa sutta, entäs sinun?
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 