JANINA MICHAELA

Tarkat säännöt ja rajoitukset. Ohjeet, joita noudatetaan orjallisesti luovat yksitoikkoisen elämän. Äkäinen, kiireinen ja nälkäinen. Omalla pilvellään leijaileva ja itsekäs. Sellainenko on ihminen, joka treenaa kohti kilpatavoitetta? 

Uskallan epäillä, mutta en voi satavarmasti sanoa sillä olen vasta ensimmäisen kilpakauteni alussa. Näiden menneiden neljän ja puolen viikon aikana en ole elänyt kahta samanlaista päivää. Olen ladannut treeneihini kaiken, päivä päivältä löytäen vankemman perääntymättömän asenteen. Treenit ovat tehneet hidasta nousua kovemmalle levelille ja nyt alan olla perillä. Olen treenannut enemmän yhteistreenejä kuin pitkään aikaan, saaden niistä irti todella paljon myös omiin treeneihini. Selittämättäkin selvää, että kilpasiskon painaessa kovaa väistämättä nostaa itsekin intensiteettiä.

Ruoka- ja treeniohjelmat toimivat kuin tehtävänanto koulussamme, se antaa ohjeet mutta silti jokaisen lopputulos on erilainen. Ohjelmat asettavat itselleni ohjeet, joiden sisällä pystyn hieman soveltamaan itse. En tarkoita esimerkiksi gramma- tai toistomääriä vaan kuinka ne käytän. Ruoka vaihtelee melkein jopa päivästä toiseen vaikka kokkaammekin isompia satseja kerralla. Helpoin vaihdeltava on rasvanlähde – avokado, pähkinät, oliiviöljy, kookosöljy, soijalesitiininrae.. You name it. En ole kerennyt kyllästymään, sillä melkein jokainen ateria on hieman erilainen. Mausteita käytän todella paljon, kanelista kurkumaan. Syömme myös mahdollisimman usein mieheni kanssa samaan aikaan, kuten olemme aina tehneet. Silloin ei tunnu että eläisin yhtään erilaisemmin vaan jatkan samaa arkea.

Omat ruokakipot ovat kulkeneet mukanani menoista toisiin. Olen ollut mukana monissa pikkujouluissa, niin Turussa kuin Stadinkin päässä. Jos menot ovat sopineet kalenteriini tai olen saanut ne sovitettua, olen mennyt. Energiaa on ollut ja riittänyt, joten miksi istuisin kotona? Kouluvelvollisuuksien hellittäessä otettaan, vapautuu viikkoihini paljon lisätunteja. Niistä suurin osa tulee menemään töihin, sillä siirryn osa-aikaisesta kokoaikaiseksi.

Voinko onnistua elämättä täysin fitnesskuplassa? Toivon niin ja luotankin siihen vankasti. Tämä on harrastukseni, ei koko elämäni. Tottakai mitä lähemmäksi kevät tulee, sitä enemmän prioriteetti on kaikessa tähän liittyvässä. Siltikin väitän, että ilman esimerkiksi ystäviä en pääsisi lavalle samanlaisessa mielentilassa kuin mahdollista. He pitävät jalkani maassa ja antavat käsittämättömästi energiaa. Samantapainen efekti on töissä, jossa työnkuvani hieman muuttuu virallisesti tammikuun alusta. Se tulee tuomaan itselleni lisää vastuuta, sekä pitämään ajatukseni visusti pois kilpailuista. En haluaisi olla alati ajattelemassa projektia, omaa kuntoani ja edistymistä.

Haluan löytää tasapainon minulle tärkeiden asioiden välillä. Melkoisen hyvin olen sen ajoittain saavuttanut, mutta opittavaa on vielä paljon. Onneksi on aikaakin, sillä oppimisaika ei kevääseen lopu. Miten te balanssoitte elämän monia osa-alueita? Oletteko löytäneet toimivia tai ei-niin-toimivia ratkaisuja? 

xxo,
Janina