treeni | JANINA MICHAELA

Kes 13 2016

ANGRY BIRD

Tiedättekö mitä? Mä oon jo jonkin aikaa miettinyt, että oonkohan mä pelottavan näköinen treenatessa?

Oon menneiden treenivuosien aikana alkanut löytämään omaa tapaani treenata ja se on hyvin fokusoitunutta. Rakastan treenaamista ja haluan niiden olevan tiukkoja settejä – maksimissaan puoltoista tuntia ja ulos ovesta. En (enää) jää salille tunneiksi hinkkaamaan.

Janina Pohja, Fit Times, Töölö, Temppelikatu, salietiketti, käyttäytymistavat, Nike

Kävelessäni salille kuulokkeet päässä, alan jo käymään läpi mitä tulen tekemään. Oon jättänyt vuosi sitten treenipäiväkirjan käytön, joten muistelen viime treenin painoja ja fiiliksiä. Keskityn siihen mitä edessä on, sillä olen todennut sen auttavan treenatessa. Salille päästyäni suunnistan pukuhuoneeseen, alkulämpälle, treenille, jälkilämpälle ja ulos. Ei hirveästi extraa.

Kuulokkeet eivät irtoa päästäni vasta kun jälkilämmön jälkeen. Haluan treenata intensiivisesti, rauhassa, jonka takia saatan näyttää (lue: näytän) vittuuntuneelta. I’m in my zone. Korvissa jytää bassot ja pauhaa hevi – omassa kuplassa on helppoa olla. En kaipaa juttukavereita, mutta olen ystävällinen, omaan käytöstavat. Katselen ympärilleni ja autan, jos joku kaipaa sitä. En kuitenkaan yritä ystävystä muiden treenaajien kanssa juurikaan; moikataan kun tavataan – that’s it.

Janina Pohja, Fit Times, Töölö, Temppelikatu, salietiketti, käyttäytymistavat, Nike

Salilta lähdettäessä olenkin jo aivan toinen henkilö. Kuulokkeet ovat poissa korviltani, hymyilen ja keskustelen. Minun oma aikani on takana ja olen taas kykeneväinen panostamaan muihin.

Treenaatteko te keskittyen vain siihen mitä teette, vai oletteko enemmän seurustelevaa tyyppiä?

xxo,
Janina

KOMMENTOI TÄSTÄ

Avainsanat: ajatuksia, salietiketti, treeni

syys 14 2015

Jätä kommentti

Ajatuksia, Fit Times, Yleinen

Tarkoitus on elää

Elämäni rytmi muuttui huhtikuussa, Bodyfitness -kilpailuiden jälkeen. Loppuvuosi sekä koko kevät olivat olleet hektisiä. Tiesin pintaraapaisun verran siitä mihin ryhdyin. Olen kunnianhimoinen, harvoin peräännyn päätöksen teon jälkeen. Olen myös utelias (isolla U:lla), joka kokeilee ja haluaa tietää kokoajan lisää.

Kilpailupäätös oli juuri sitä. Rakastin kuntosalilla treenaamista, nautin siitä täysin rinnoin. Halusin kehittyä sekä haastaa itseäni. En ymmärtänyt ennen, kuin vasta kuukausia dieetin loppumisen jälkeen, kuinka paljon se oikeasti vaati. Kuinka paljon se oikeasti otti, antoi ja opetti. Niin minulle kuin miehellenikin. (Olen toivonut mieheltäni kirjoitusta hänen ajatuksistaan. Ja sellainen on tulossa! Onko teillä asioita, joista olisitte kiinnostuneita kuulemaan?)

Haluan elämältä spontaaniutta, sitä jonka suurin osa meistä tuntuu hukanneen. Kisadieetti ei sitä ymmärrettävästi tarjoa. Sen tiesin, mutta en osannut odottaa sen vaikutusta itseeni. Kilpailukauden jäädessä taakse, löysin itseni ahdingosta. Olisin halunnut pakata laukun, ostaa lentolipun ja poistua maasta – yksin. Halusin vapautta. Halusin itselleni aikaa.

Elämässä harvoin tulee tilannetta, jossa voisi vain ottaa ja lähteä – juuri nyt. En minäkään päässyt, mutta sydämmellisten ystävieni avulla tuntui että vuorokausiini tuli enemmän tunteja. Treenasin normaalisti ja kävin töissä täyspäiväisesti, silti olin milloin Hangossa, milloin Porvoossa ja Tampereella. Kesässäni ei tuntunut olevan rajoja. Ja se tuntui hyvältä.

Treenit kulkivat, mutta ruokaa sovelsin. Sovelsin paljon. Ilman stressiä. Se oli itselleni tärkein havahtuminen, olla stressaamatta. Kilpakausi oli takana, joten nyt oli mahdollisuus, tarkoitus ja vapaus unohtaa vaaka. Se antoi mahdollisuuden astetta avarampaan elämiseen. Olen sanonut enemmän kyllä ja miettinyt vähemmän mitä jos.

Mennyt kesä oli elämäni parhain. Niin tunnun sanovan joka vuosi – mutta voisiko parempaa tilannetta olla. Vaikka kesä oli täynnä naurua, hyviä muistoja ja tarinoita, joita ei tahdo vielä itsekään ymmärtää, ei se ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Kilpakausi oli jättänyt jälkensä ajatuksiini.

Niitä ajatuksia tulen käsittelemään tulevissa postauksissa.

xxo,
Janina

PS. Eikö ollutkin jo aika päivittää banneria, mitä pidätte uudesta?

Avainsanat: ajatuksia, bodyfitness, elämää, fitness, hyvinvointi, kesä, kisadieetti, kuulumisia, terveys, treeni

syys 01 2015

4 kommenttia

Fit Times, hyvinvointi, Yleinen

Kyyneleitä ja hikeä maaliviivalla

Kuinka moni meistä haluaisi olla ylpeä itsestään? Tavoittelemme sitä fiilistä, joka valtaa meidät saavuttaessa tavoitteemme. Kaikille meille se on erilainen. Yhdelle se tarkoittaa leuanvedon helpottumista, toiselle taas omien mielipiteidensä takana jykevämmin seisomista. Minulle se on ollut molempia näitä, mutta lauantaina se oli jotain muuta.

Yksi loppukesän piristäjistä oli edessä. Midnight Run. Sitä kerettiin työporukalla moneen otteeseen spekuloida. Olin asettanut itselleni tavoitteen olla parempi kuin viime vuonna. Minulta puuttuu intohimo juoksuun, harvoin olen vapaaehtoisesti sitonut juoksukengät jalkaan ja lähtenyt lenkille. Tänä kesänä tein oman ennätykseni ja juoksin KAHDESTI.

Lauantain aamuvuoro oli täynnä jännitystä. Miten juoksu tulee kulkemaan lyhyiden yöunien ja pitkän päivän päätteeksi? Alittuuko tavoiteaika? Pysynkö työkaverini peesissä vai jäänkö viime vuoden tapaan junasta? Olimme saaneet kasaan ison juoksuporukan täynnä naurua. Pelkästään heidän läsnäolo sai minut rentoutumaan ja unohtamaan edessä olevan koitoksen.

Viime vuoden aikani oli 1:00:15. Tunti viisitoista sekuntia. Se oli itselleni suuri saavutus. Juoksin elämäni pisimmän matkan, kohtuulliseen aikaan. Tänä vuonna olin kuitenkin saanut hieman itseluottamusta tekemiseeni. Mutta vain hipun verran. Tavoite, joka mielessäni starttasin juoksun oli 59:59. Eli juosta alle tuntiin. Parannus se pienikin parannus olisi.

Kolmen kilometrin kohdalla kelloni näytti tasan 18 minuuttia – 6 minuutin kilometrivauhti. Aloitin juoksun kevyesti, sillä viime vuonna starttasin liian kovaa ja sippasin loppua kohden. Nyt uskoin, että pystyn viimeisillä kilometreillä kirimään. Musiikkivalintanikin oli mennyt nappiin. Viime vuonna pahalla hetkellä korviini kajahti Backstrees Boys slovari. Se siitä juoksusta. Lauantaina kaikki meni paremmin.

Ilta oli täysin minun omien odotuksieni rikkomista. Juoksu kulki, vaikka jalat alkoivat painaa ja vatsaani nipistää. Juuri ennen viimeistä kilometriä mieheni syöksyi ohitseni. Jos Miko jaksaa vielä kiristää tahtia niin perkele jaksan minäkin! Maaliviiva mielessä kovensin tahtia ja viimeinen kilometri olikin matkani nopein – juoksin sen viiteen minuuttiin. Sain loppusuoralla juostua mieheni kiinni ja tarrattua häntä kädestä. Yhdessä maaliviivan yli. Äkkiä katse kelloon.

Miltä se aika sitten näytti? Hyvältä. Erittäin hyvältä. 56:40. Valtava tunnekuohu puhalsi kroppani läpi. Olin antanut kaikkeni. Hymyilytti ja itketti. Urheilu on itselleni sydämen asia. Se saa tunteeni kuohumaan todella helposti. Virallisesti mitattu aikani oli vielä yllättävämpi, 55:49 !!! Itselleni käsittämätön aika. Miten voi aika parantua NELJÄ ja PUOLI minuuttia harjoittelematta.

Tämä vuosi on ollut täynnä yllätyksiä. Alkava syyskuu on täynnä upeita asioita, mitä kaikkea tulevat kuukaudet pitävätkään sisällään!

xxo,
Janina