Tiedättekö mitä? Mä oon jo jonkin aikaa miettinyt, että oonkohan mä pelottavan näköinen treenatessa?
Oon menneiden treenivuosien aikana alkanut löytämään omaa tapaani treenata ja se on hyvin fokusoitunutta. Rakastan treenaamista ja haluan niiden olevan tiukkoja settejä – maksimissaan puoltoista tuntia ja ulos ovesta. En (enää) jää salille tunneiksi hinkkaamaan.
Kävelessäni salille kuulokkeet päässä, alan jo käymään läpi mitä tulen tekemään. Oon jättänyt vuosi sitten treenipäiväkirjan käytön, joten muistelen viime treenin painoja ja fiiliksiä. Keskityn siihen mitä edessä on, sillä olen todennut sen auttavan treenatessa. Salille päästyäni suunnistan pukuhuoneeseen, alkulämpälle, treenille, jälkilämpälle ja ulos. Ei hirveästi extraa.
Kuulokkeet eivät irtoa päästäni vasta kun jälkilämmön jälkeen. Haluan treenata intensiivisesti, rauhassa, jonka takia saatan näyttää (lue: näytän) vittuuntuneelta. I’m in my zone. Korvissa jytää bassot ja pauhaa hevi – omassa kuplassa on helppoa olla. En kaipaa juttukavereita, mutta olen ystävällinen, omaan käytöstavat. Katselen ympärilleni ja autan, jos joku kaipaa sitä. En kuitenkaan yritä ystävystä muiden treenaajien kanssa juurikaan; moikataan kun tavataan – that’s it.
Salilta lähdettäessä olenkin jo aivan toinen henkilö. Kuulokkeet ovat poissa korviltani, hymyilen ja keskustelen. Minun oma aikani on takana ja olen taas kykeneväinen panostamaan muihin.
Treenaatteko te keskittyen vain siihen mitä teette, vai oletteko enemmän seurustelevaa tyyppiä?
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 