JANINA MICHAELA

Luin aamulla seuraamani blogin, My Project: Me uusimman päivityksen ”Motivaatio, missä olet?” ja muistelin omaa treenaamistani viime vuoden lopulta.

Aloitin marraskuussa uuden 12 viikon treeniohjelman. Olin todella innoissani ja motivaatio korkealla! Tavoitteet kiiluivat silmissäni ja reippailin salille aamuin illoin. Päiväni koostuivat herätys-aamu aerobinen-ruokaa-töihin-ruokaa-töitä-ruokaa-salitreeni-ruokaa-nukkumaan -kehyksestä ja siinä pyörin päivästä toiseen. En juurikaan muista loppuvuodesta olleeni ystävieni kanssa missään. Aina oli päästävä salille. Poikkeuksena olivat vapaapäivät, joita oli ehkä kerran viikossa ja silloinkin olin rättiväsynyt kovasta kiireestä.

Treenaamisesta alkoi tulla pakkopullaa, suorittamista. En enää nauttinut treenaamisesta, vaan raahauduin sinne ”koska ohjelmassa lukee niin”. Töissä jaksoin hymyillä, sillä aamuaerobinen antoi energiaspurtin, mutta kotona olin kärttyinen ja väsynyt. Taisimme väitellä kihlattuni kanssa päivittäin. Pahimpina päivinä lähdin huutaen ja ovet paukkuen töihin. (Anteeksi naapurit ja vielä kerran, anteeksi Miko!)
Onneks aina viimeistään bussiin päästessäni soitin tai viestitin nöyrät anteeksipyynnöt, jolla sain pisteen sille riidalle, mutta sama toistuisi kolmen päivän sisään. Jotain oli pakko tehdä, löytää ratkaisu ja syypää tähän kaikkeen.

Taisimme istua kotona sohvalla elokuvaa katsellen kun aloin niin monen muun illan tavoin nuokkumaan. En muista tarkalleen tajusimmeko seuraavana päivänä vai seuraavalla viikolla, että treenaaminen ei ole enää terveellisellä tasolla.
Miettiessämme asiaa hetken, aloimme laskemaan tuntejani salilla verraten lepäämiseeni. Punaistahan ne lepotunnit huusivat! Pahimmillaan taisin tehdä 45-60 minuuttia aerobista aamulla ja kahden tunnin lihaskuntotreenin illalla. Lepoa ja unta sain maksimissaan 7 tuntia yössä.
Itsepäisenä olin varma, että kyllä mä pärjään ja kyllä tää helpottaa kohta. Treeniohjelma tiukkeni tiukkenemistaan ja itse väsyin hetki hetkeltä enemmän.

Joulukuun alussa se sitten tapahtui, sippasin aivan täysin. Nukuin aamut pommiin, ruokahalu katosi jonka johdosta söin mitä sattui, töistä kotiin tullessani makasin sohvalla tuijottaen telkkaria. Se kuukausi oli aikamoista harmaata massaa. Olin 1,5 kuukaudessa mennyt treenaamisen rakastajasta sen vihaajaksi. Ei tehnyt mieli tehdä mitään eikä joulukuun valottomuus auttanut asiaa yhtään.

En ollut aikaisemmin kuullutkaan termistä YLIKUNTO. ”Aktiiviliikkuja pystyy luovimaan ylikunnon kanssa joskus pitkäänkin.” Niinkö se nyt olisi, että terveellinen elämäntapa olikin kääntynyt itseään vastaan? Luimme asiasta paljon ja näinhän se oli. Vietin joulukuun aivan miten sattui tai oikeastaan juuri niinkuin halusin. Söin ja tein mitä mieleen tuli. Treenasin yhteensä nolla kertaa. Olo helpotti ja motivaatio kasvoi.
Tammikuussa menin jo salille, rauhallisesti aloittaen. Sain innostukseni takaisin. Nautin hirveästä hikoilusta, enkä lähtenyt salilta ennenkuin näytin oikeasti treenanneelta. Päässä tosin soi kokoajan varoitukset ja mietin, että teenkö liikaa?

Ylikunnon läpikäynnissä oli itselleni kyllä hyvääkin. Opin kuuntelemaan kehoani ja tiedän nyt että lepo ja kunnon ruokavalio on tärkeämpää kuin kokoaikainen treenaaminen. Opin myös tunnistamaan milloin oikeasti keho on levon tarpeessa ja milloin vain laiskalla päällä. Niiden erottaminen toisistaan on helpottanut elämääni ja tasapainoilu treenaamisen kanssa sujuu nykyään hyvin.

Itse en siis ollut kuullut aikaisemmin tuota termiä, joten ajattelin teillekin listata muutaman faktan, jotka toivottavasti helpottavat teitä.

1. Voi iskeä ”tavistreenaajaan”
Itse luulin, että ylikunto olisi vain huippu-urheilijoiden vaiva, mutta kuten olette lukeneet niin ei ole.