Nykypäivänä kiireinen elämä ei ole poikkeus vaan normi. Jokaisen pitäisi olla mahdollisimman aikaansaava, mitä enemmän rautoja tulessa sitä arvostettavampi olet. Kaiken lisäksi sinulla tulisi olla aikaa rentoutumiselle, aikaa kietoutua peittoon uppoutuen uuteen murha-mysteeriin. Tulisi olla superihminen.
Minä juoksen välillä päivieni läpi, suoritan asioita sillä niin vain kuuluu tehdä. Kalenteriin ei mahdu enää merkintöjä, mutta kaiken sinne sovittaminenhan on vain järjestelykysymys. Näin olen itse pitkään sanonut ja miettinytkin, milloin teen sitä liikaa. En kaipaa luppopäiviä, pidän menevästä elämäntyylistäni. Jokaisen tulisi kuitenkin löytää itselleen omaa aikaa, sellaista jolloin ei tarvitsisi kytätä kelloa ja miettiä seuraavia suorituksia.
Mennyt viikonloppu osui lähimmäksi aikataulutamattomia päiviä kuin minun tilanteessani on mahdollista. Perjantaina alkuillasta suuntasin extra-treenille Kaivopuistoon. Olin alkuviikon jäljiltä melkoisen väsynyt, mutta halusin silti päästä mukaan Nanan vetämään tohinaan! Välillä on hyvä hieman puskea itseään eteenpäin sillä tuo treeni ja varsinkin seura loivat itseeni energiaa eikä hymy hyytynyt edes rääkin keskellä. Kääntäessäni auton nokan kohti kotia olin aivan eri ihminen, kuin se joka kotoa lähti. Kaksi vasta elämääni astunutta ihmistä, joista välittyy sellaista positiivista flowta, jota toivottavasti pystyn itsekin jakamaan eteenpäin, auttoivat stressin karkottamisessa. Treenin jälkeen saavuin hiljaiseen asuntoon. Pääsin viettämään koko perjantai-illan yksin kotona. En muistanutkaan miltä tuntuu olla vain hiljaa, ympäröitynä hiljaisuudella. Niin rauhoittavaa.
Lauantain olin saanut täyteen buukattua, mutta ihanilla itselleni tärkeillä asioilla ja ihmisillä. Kian kanssa kävimme ottamassa poseerauksia haltuun ja rääkkäämässä reidet – siinä on muuten sellainen voimapesä ettei toista! <3 Illan vietimme sekä rakkaan työkaverini tupareissa että GreenStreet:n loistavan Johanneksen läksäreissä. Söimme ja nauroimme, tanssimme ja nauroimme. Olin onneni kukkuloilla. Minkälaisia ihmisiä onkaan ympärilleni siunautunut! Aitoja, ainutlaatuisia, ennakkoluulottomia ja välittäviä.
Mikään ei voisi onnellisimpia päiviä kruunata paremmin kuin rotaatiosta palannut pikkuveli ja äidin lammas-pestopasta. Niin ja tietysti ne lähimmät ystävät kera muutaman viinilasin.
Minun olisi hyvä oppia rauhoittamaan menojani hieman, mutta en tiedä kuinka sen tekisin – vielä. Helpotus näkyy jo pienenä valon pilkahduksena, sillä olen päättänyt olla kevään poissa koulusta, jotta pystyn keskittymään kisoihin paremmin.Olen sanonut ystävilleni, että läppäsevät poskelle jos minua ei kuulu kisavalmistautumisen aikana. Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että ystävät jäisivät kisojen takia. He ovat kuitenkin itselleni se tärkein voimavara.
Miten te löydätte itselleni omaa aikaa? Tarvitseeko sellaista?
xxo,
Janina
Kiitos kuvista ja treenistä Nana!
JANINA MICHAELA 