Koko vartalo tärisee ja suupielet nykivät. Pohkeet tuntuvat kramppaavan hetkenä minä hyvänsä. ”Pidä pidä vielä hetki!” Niin poseeraus- kuin salitreeneissäkin on saanut puhua itsekseen, jotta keskittyminen pysyisi viimeiseen asti.

18 päivän päästä nousen Kulttuuritalon lavalle. Lavalle, jossa yksi minun suurimmista unelmista sekä haasteista käy toteen. Matka tähän hetkeen asti on ollut enemmän kuin antoisa. Se on ottanut pirusti paljon; henkistä kanttia, uskoa itseensä ja mahdollisuuksiinsa silloinkin kun epävarmuus on iskenyt (ja sehän on iskenyt!). Tuo huhtikuinen sunnuntai on ollut prioriteettini numero 1 jo pitkään – ruokailuni sekä treenini ovat menneet kaiken edelle, niin ystävien kuin muidenkin menojen.

Olen onnellinen, tyytyväinen ja ylpeä siitä, että lähdin seuraamaan sitä pientä kilpailukipinää jonka Fitnessmalli-kilpailuun osallistuminen sytytti. Jokainen päivä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Kuusi viikkoa sitten olin kaivon pohjalla miettimässä onko tässä hommassa järjenhiventäkään. Sinne pohjalle olisin varmasti jäänytkin ilman kuuntelevia tiimikavereitani, rauhallista järjenääntäni – valmentajaani – tai läheisiäni.

Viimeisten kahden viikon aikana olen havahtunut siihen, että projektin loppu häämöttää. Se on  jo käsin kosketeltavissa. Se on tuonut rentoutta tekemiseen ja vienyt stressiä pois. Uskon siihen, että nousen lavalle hymyillen. Toivon, että kuntoni tulee olemaan sellainen johon voin olla tyytyväinen. Millään muulla ei tällä hetkellä ole merkitystä. Paljon on vielä tehtävää, mutta niin on asennettakin. Pää ei ole toiminut hetkeen kunnolla, sen rattaat pyörivät välillä täysin tyhjää – mikä tuo enenevissä määrin huumoria omaan sekä ympärilläni olevien ihmisten päiviin.

18 päivää. 7 aamulenkkiä. 9 salitreeniä. 7 treenin jälkeistä HIIT:iä.
Tärkeimpänä, miljoona syytä hymyyn.

Kuinka teidän alkukevät on mennyt? Oletteko pysyneet uuden vuoden lupauksissanne? Löytäneet uusia harrastuksia, kokeilleet uusia lajeja? Mikä on saanut teidän suut hymyyn näinä hieman loskaisina päivinä? 

xxo,
Janina