JANINA MICHAELA

Mutta ei vihollinenkaan. Se on lahja, joka meille annetaan uudestaan ja uudestaan, päivästä toiseen. Lahja, josta tulisi olla kiitollinen.

Aika ei odota ketään meistä. Se on kuin laiva, joka lähtee kun sen kuuluu. Jos et ole valppaana, jäät kyydistä. On mentävä silloin kun on mahdollisuus. Tehtävä silloin kun eteesi tulee tilaisuus. Kokea silloin kun kiinnostaa, koska huomista ei välttämättä tule – ainakaan samanlaisena kuin tämä hetki on.

Ajan edessä pitää olla nöyrä. Mä jopa välillä pelkään sitä jonkin verran. Pelkään, että se vain loppuu kesken. Pelkään, että aika loppuu niin että olen lähtenyt tilanteesta huonoilla fiiliksillä. Vihaisena. Sanomatta anteeksi, antamatta anteeksi. Myöntämättä omaa itsepäisyyttäni olevani väärässä.

Riitely, väittely ja tunteiden purkaminen ovat erittäin suotavia, rehellisiä ilman ja ajatusten puhdistajia, mutta niiden hetkien sinetöintitapa on tärkeässä roolissa. Olen muutamaankin otteeseen lähtenyt kotoa ovet kevyesti paukkuen, jättäen niin itselleni kuin miehellenikin paskat fiilikset. Nuo tunnekuohut menevät nopeasti ohi, tuovan katumuksen mukanaan. Kenelläkään meistä ei ole ylimääräistä aikaa vihoitteluun, eikö se vasta olisikin kallisarvoisen lahjan tuhlaamista.

Pelkään myös, että elämäni on (mukamas) niin kiireistä, etten kerkeä näkemään itselleni tärkeitä henkilöitä, koska ”tärkeämpiä” velvollisuuksia pitäisi hoitaa. Tiedän tehneeni vääriä ratkaisuja viimeisten vuosien aikana, laittaessani salitreenejä ja koulutöitä, omaa laiskuuttani, esimerkiksi isoäitini näkemisen edelle. Kuntosali ja hoidettavien tehtävien lista ovat pysyviä, mutta ympärillämme olevien ihmisten aika on katoavaa.

Kadun osaa tekemiäni päätöksiä. Tiedän, että olisi pitänyt ymmärtää valita toisin ja nyt se on hänen kohdallaan liian myöhäistä. En voi muuttaa mennyttä, mutta voin oppia siitä.

Aika pelaa isointa roolia elämässämme. Positiivista on, että olemme samalla omien aikamatkojemme kapteeneja. Niitä, jotka kädet ruoreilla pystyvät ohjaamaan matkojensa suuntaa. Ei ole väliä kuinka suuri myrsky matkallemme iskee, aikalaivamme jatkaa menoaan. On vain meistä, kapteeneista, kiinni kuinka luovimme aallokoissa – uskallammeko ottaa riskejä luoviaksemme tyynemmille vesille vai irrotammeko otteemme ruoreista ja kosahdamme karille. 

xxo,
Janina

KOMMENTOI TÄSTÄ