Moni uusi lukija on kysellyt mitä polvelleni on tapahtunut, joten tässä heille sekä vanhoillekin lukijoille pieni kertomus. :)
Vuonna 2005 olin rippikoululeirillä, jossa leikkien tiimellyksessä kaaduin. Ei sattunut. Nousin nopeasti ylös, jotta pääsen jatkamaan matkaa. Lähdin juoksuun ja ensimmäisen askeleen kohdalla kuului kaksi isoa poksahdusta. Sen jälkeen en pystynytkään enää astumaan vasemmalla jalallani. En muista syöneeni kipulääkkeitä ja kävelin muutaman päivän päästä vähän ontuen. Mieleeni ei edes tupsahtanut, että polvessa voisi olla jotain vikana.
Kotiin päästessäni huomasin kuinka päivästä toiseen asiat eivät hirveästi parantuneet polveni suhteen. En silti valittanut asiasta juurikaan ja taisimme vasta lokakuussa (3kk tapahtuman jälkeen) varata ajan lääkärille. Isäni tunsi ortopedini jo ennestään, joten menimme suoraan hänen luokseen. Olin tietenkin innoissani sillä hän on oman suosikkijoukkueeni, Jokereiden, lääkäri. Silloin 14-vuotiaana se oli iso juttu! :) Siellä mä useasti istuin pelaajien vieressä ja olin yhtä hymyä.
Kävimme läpi magneetti- sekä röntgenkuvaukset. Kuvat lähetettiin ortopedilleni arvioitavaksi ja tulokset taisivat järkyttää kaikkia.. Eturistiside poikki, takaristiside pahasti revähtänyt ja yksi kierukoista irronnut. Olimme isäni kanssa molemmat sanattomia. Mitä tässä nyt tulisi sitten tehdä?
Kuten aikaisemmin olenkin sanonut, olen onnellisessa asemassa sillä pystyin alusta asti luottamaan ortopediini ja puhumaan hänen kanssaan kiertelemättä. Isäni tosin oli jokaisella tapaamiskerralla mukana, hyvä niin, en varmasti olisi yksin niin nuorena osannut kysyä oikeita kysymyksiä. En edes ymmärtänyt koko jutun vakavuutta ennenkuin leikkauspäivänä.
Leikkaus sovittiin 18.11. heti aamusta noin klo 09. Äiti tuli odottamaan leikkauksen alkua kanssani. Polven leikkaisi Yhdysvalloissakin NHL-pelaajia operoinut, tunnettu Ilkka Tulikoura. Odoteltuamme aikamme, odottelimme lisää. Muistaakseni pääsin klo 12 maissa valmistautumaan eli hiukan myöhässä. Muuten lykkäys ei hirveästi haitannut, mutta ruoka- ja juomakiellossa olleena alkoi olemaan hieman heikko olo. Ei muutakuin leikkauspöydälle, tipat käteen ja unten maille. Pysyin kyllä hereillä sen aikaa, että näin heidän merkkaavan oikean polven leikattavaksi. :)
Leikkaus meni hyvin. Muutaman tunnin heräämössä olon jälkeen ambulanssi tuli hakemaan ja vei Eiran sairaalaan yöksi. Sain oman huoneen, telkkareineen ja vierassänkyineen. Iskä tuli yöksi ja toi mukanaan lehtiä ja suklaata, sillä pärjäsin. :) Jännittävää tosin oli, kun nukkumisasentoa ei oikein voinut muuttaa enkä ole koskaan tottunut nukkumaan selälläni.
Tulikoura tuli vielä aamupäivästä katsomaan polvea ja antoi luvan lähteä kotiin. Ei muutakuin opettelemaan kepeillä menoa. Mikään ei jännittänyt yhtäpaljon kuin saada kyynärsauvat ensimmäistä kertaa kun maa on jäässä. Hitaasti mentiin, kädet tutisten ja kieli keskellä suuta.
Kotona lysähdin sohvalle, josta ei sitten noustukkaan kuin pakon edessä eli vessaan mentäessä. Söin, nukuin, join, katsoin telkkaria.. Kaikki siinä sanassa kohdassa. Leikkaus taisi olla torstaina tai perjantaina, maanantaina palasin jo kouluun. Onneksi sain taksikuljetuksen koululle ja takaisin. Koulussakin pääsin luvallisesti käyttämään hissiä! Oi niitä iloja. :)
Kuntoutus meni hieman kyseenalaisesti. En saanut kotiharjoitteita enkä fysioterapia-lähetettä. Miten 14-vuotias omin päin lähtisi polvea kuntouttamaan? Eipä juuri mitenkään. Jotenkin kuitenkin pääsin taas tolpilleni ja poljin kotona silloin tällöin iskän ostamalla kuntopyörällä.
 |
| Leikkauksesta kotiuduttu. Lapsuuden leikeistä oli apua kun pinottiin tyynyjä, jotta saatiin jalka ylös! :D |
Vuodet vierivät ja 2010 loppuvuodesta taisin soittaa ortopedilleni valittaen polvea. Se oli alkanut mennä huonompaan suuntaan, enkä tiennyt miksi. Ei muutakuin kontrolliin, taisin käydä kuvauksissakin. Eturistiside oli alkanut löystymään. Polvi teki taas sivuttaisliikettä. Ei hyvä, ei hyvä. Tilanne ei kuitenkaan ollut vakava vielä tuolloin, joten sovimme että tulisin käymään kun palaamme 3 kuukauden reissultamme toukokuussa 2011. Olimme menossa Ausseihin, surffikurssit oli varattu ja muita innostavia juttuja. Peläten kysyin lupaa niiden tekemiseen ja sain ok-merkin. Oman fiiliksen mukaan piti mennä. Matkalla kaikki meni hyvin, välillä vähän pisti ja sattui.
Palattuamme Suomeen taisin ensimmäisten päivien aikana kävellä ortopedini vastaanotolle. Polvi oli aikalailla samanlainen, joten päätimme seurailla tilannetta. Kuukaudet menivät ja polvi alkoi menemään huonompaan suuntaan. Alkuvuodesta 2012 ortopedini lausui painavat sanat ”Kaksi vaihtoehtoa: joko teemme listan asioista, joita vältät loppuelämäsi tai sitten leikkaamme.” Ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, hyvin selkeä päätös. Sain kuitenkin mietintä aikaa ja kesän alussa teimme leikkauspäätöksen. Kerroin haluavani leikkaukseen kesälomani jälkeen, mutta ennen talven tuloa sillä en enää haluaisi klinkata jäisillä kaduilla.
 |
| Ensimmäinen kerta fyssarilla. Heidän sali on mahtava ja asiakkaiden käytössä ilmaiseksi! |
Otimme vakuutusyhtiöön yhteyttä ja koska kyseessä oli edelleen riparilla sattunut vamma, menisi kaikki korvaukset kirkon vakuutukseen. Huh. Ei muutakuin vastauksen odottelua ja elokuun ensimmäisinä päivinä sain Terveystalosta soiton. Vakuutusyhtiöltä oli tullut maksusitoomus ja leikkauspäivä sovittiin 13.8.2012. Nyt polven operoisi ortopedini. Saisin kunnon kotitreeniohjeet. Ainakin 10 käyntiä fyssarilla. Tukea ja apua. Olisin hyvissä käsissä.
 |
| Töitä on tehty itsekin. Treenasin kotiohjelman läpi kaksi-kolme kertaa päivässä. |
Leikkauksesta on nyt kolme kuukautta ja kaikki näyttää aika hyvältä. Toissapäivänä vain sattui jotain selittämätöntä ja polveni turposi. Se on tällä hetkellä hieman kerännyt nesteitä ja on aikamoinen pallo. Vaikka eilen hölkkäiltiin fyssarilla, lupa hölkkätreeneihin on vasta turvotuksen laskettua. Henkinen kantti on tällähetkellä aikamoisella koetuksella. Pahimmat skenaariot pyörivät päässäni. Mitä jos jokin on menny rikki? Mitä jos siirteen kiinnitys on irronnut? Mitä jos joudunkin taas leikkaukseen? Mitä jos, mitä jos…? Ei hirveästi auta jossittelu. Pitää vain luottaa fyssarin sanomaan, että uudet liikkeet saattavat ärsyttää polvea ja sen takia on turvonnut. Jos jokin olisi rikki, varmasti tuntisin sen.
Ei auta muutakuin laittaa jäitä hattuun ja yrittää rauhoittua. Kunnon jalkatreenejä ei tehdä ennenkuin turvotus on laskenut.
Siltikään en malttanut olla poissa kuntosalilta tänään, aineenvaihdunta olisi saatava käyntiin. Tein kevyesti jalkaprässissä ja yhden jalan lantionnostoja. Siinä jalkatreenini. Lopuksi vatsoja ja treeni oli purkissa. Prässissä oli itku lähellä, sillä jalka ei jaksanutkaan sitä mitä vielä maanantaina. Ei auta itku, mutta silti silmät kostuu. Oikeastaan on aika sanaton olo, pelkään pahinta. Mikä on tuomio, se jää nähtäväksi.
 |
| Tää pitää nyt pitää mielessä. Aina ei tanssita ruusuilla. |
Jos ilmenee kysymyksiä tai haluat tietää lisää. Ei muutakuin kommenttia tulemaan. :)
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 
Ei yhtä ihmistä voida paiskata epäonnella jatkuvasti! Olet saanut kärsiä ja stressata polvesi takia jo ihan tarpeeksi kauan, nyt olisi vähintäänkin kohtuullista sinun parantua siitä lopullisesti; kunhan vain otat nyt rauhassa etkä panikoi. Minä puolestani ainakin toivon sulle pelkää hyvää, jaksamista ja pitkää pinnaa!
TykkääTykkää
Oot kyllä syy mun hymyyn tänään! Ihana viesti, KIITOS!! :) <3
TykkääTykkää
Mulla vähän samanlaista historiaa, kun pienenä loukkaa niin jää kuntoutus ja seuranta heppoiseksi. Itse hyppäsin 6vee alikulkusillalta (olisko about 5m) alas kavereiden kannustamana, siis ihan omaa tyhmyyttä! Reisiluu poikki, sairaalassa 1kk joulun yli, kipsin kanssa vähän kauemmin kotona… Sen jälkeen seurattiin miten poikkimennyt jalka kiihdyttää kasvuaan, eli tarviiko kasvu pysäyttää jossain vaiheessa. Lopputulos oli se, että ei pysäytetty missään vaiheessa ja viimeisten tietojen mukaan (18v) jalkojen pituusero on 1,5cm. No ei tuossa mitään, mutta kun rupesin maratonille treenaamaan 2 vuotta (21v) sitten tosissaan niin tuli jalkojen kanssa ylitsepääsemättömiä ongelmia. Kukaan ei ottanut tosissaan ongelman vakavuutta ja ymmärtänyt kuinka iso menetys itselle oli etten kykene juoksemaan, ei edes urheilulääkäri. Olin kyllä erittäin pettynyt saamaani hoitoon yksityiselläkin puolella. Se että poistetaan kipu, mutta ei analysoida mistä se on tullut, ei vie mihinkään.Onneksi vuosi sitten löysin ihan loistavan fysioterapeutin, joka katsoi about 5s asentoani ja ilmoitti, että seison vääriin, kävelen väärin ja siten myös juoksen väärin. Sain kaikille ongelmilleni selityksen ja sen jälkeen olen opetellut oikean asennon ja kävelyn, vahvistanut jalan tukilihaksia, keskivartalonlihaksia jne. Todennäköisesti olen kompensoinut jalkojen pituuseroa nilkasta taittamalla jalkaa sisäänpäin, samalla polvikin kietyy, mutta lantio on silloin suora…Ihan loistava kuva tuo SUCCESS! Harmi, että sullakin on ollut epäonnea matkassa ja aiheutunut pitkäikäinen ongelma. Onneksi hyvä fyssari on löytynyt, joka ottaa tosissaan ongelmasi ja tukee sinua! Toivottavasti saat polven tällä kertaa kuntoutettua hyvin! Oma usko siihen vie jo pitkälle!! :)Oon lukenu aika paljon alitajunnan voimasta, en vaan nyt löytänyt sellasta loistavaa sitaattia siitä, mutta itse ainakin uskon sen voimaan parantumisessa erittäin paljon! Ymmärrän kyllä erittäin hyvin pelontunteesi ja itsensä vakuuttelu parantumisesta ei todellakaan aina ole yhtä helposti tehty kuin sanottu. Mutta aina kun muistaa ja voimat riittää niin kannattaa yrittää kääntää ajatukset positiivisiksi! :)”Your subconscious mind will act upon any request or instruction you give it. Any thought that is repeated over and over again will take an imprint within the subconscious, which cannot distinguish between what is real and what is imagined. This is why visualizations, affirmations and repeated images can have such a powerful effect in our life. By doing these exercises we are creating images within ourselves which the subconscious then acts upon.”-EndorphinAddict
TykkääTykkää
Tuntuu että kirjotat suoraan mun ajatuksia joita en välttämättä itse saisi ilmaistua. Ihana kommentti!Mahtavaa kuulla, että vihdoin oot löytänyt jonkun joka ymmärtää ja oikeasti on kiinnostunut löytämään ongelmat ja niihin ratkaisut! Mäkin sain nyt ensimmäistä kertaa kuulla jalkojeni olevan hieman yliprotaaniset mikä pitäisi korjata. Varsinkin juoksuun on hommattava kunnolla tukevat kengät.Järkevä sitaatti. Olen tsekin lukenut tuosta samasta asiasta ja olen sen myös huomannut. Kesän lopussa oli mieli jotenkin todella negatiivinen. Aloinkin kirjoittamaan päivittäin hyviä asioita joista olen kiitollinen niin purkkiin. Negatiivisuus loppui ja oon elänyt yksiä onnellisimpia kuukausiani. :) kyllä se mieli vaan on kumma asia!
TykkääTykkää
Oi voi :/Tuttua tekstiä, tuttuja ajatuksia..Itselläni meni saman polven ristiside tässä syyskuun lopussa, operoitiin parisen viikkoa sitten. Joudun todennäköisesti lopettamaan rakastamani lajin, mutta nyt onkin sitten aikaa panostaa salitreeniin :) salaisena unelmana onkin ollut fitnesskisat, että katsotaan nyt tuleeko tästä mitään :)
TykkääTykkää
Noniin! Sitten mennään melkein yhtä matkaa kohti ripped abs ja kaikkea kivaa. ;) Oot kanssa alottanu leikkauksen jälkeen blogin. Mahtavaa! Pitääkin heti huomenna ajan kanssa lukasta läpi. ;) Alotin itsekin blogin lääkehuuruissa sairaalan pediltä odottaessani leikkausvuoroa. Hhaha. Oikeasti helpottaa jo omaa taakkaa ihan vain tietää että joku muukin painii näiden asioiden kanssa!
TykkääTykkää
Piti siis kirjoittaa, että saman polven ristiside hajosi nyt toista kertaa, edellisestä kerrasta ehti kulua se reilu 3,5v.
TykkääTykkää
Polvet on vittumaiset laitteet kun ne on rikki. Itelläni repes vasemmasta polvesta rusto itsepuolustuslajin merkeissä. Taitaa tästä jo olla reipas kolme vuotta vierähtäny leikkauksesta ja vieläkin pelottaa että käy vielä uudestaan niin. Kipu oli jotain aivan käsittämätöntä. En kyennyt puhumaan tai tekemään mitään muuta kuin istumaan tatamilla. Polvi turposi melonin kokoiseksi ja lääkäri imi noin neljä desiä verta siitä seuraavana päivänä. Alkuun ennuste oli itselläni että kierukka olisi sökönä, mutta leikkauksessa onneksi selvisi että kierukka on ok. Rusto oli siis revennyt kahden sentin matkalta lähes katki ja sitä sitten höylättiin tasaisemmaksi. Toipumisessa meni kauan ja mietin että näinköhän tällä jalalla tehdään enää mitään. Kahteen vuoteen en kyennyt edes juoksemaan. Mutta hiljaa hyvä tulee ja edelleen kuntoutan tuota polvea. Edelleen polvi lähtee välillä alta ja kipeytyy ajoittain, mutta olen aika hyvin oppinut, että mitä voin tehdä ja missä kohdassa käy huonosti. Harmittaa silti suuresti että todennäköisesti en voi enää ikinä palata tuon toisen rakkaan harrastuksen pariin.Toivon hartaasti, että sun ei tarvis kärsiä tuon polven takia tolla tavalla jatkuvasti. Tiedän kokemuksesta mitä se tekee psyykkeelle kun joutuu jatkuvasti pelkäämään ja varomaan. Mutta oot onneksi vielä nuori ja täynnä voimaa niin kyllä sä selviit :) Support.
TykkääTykkää
Hear hear! Mulla on kaks kovaa treeni, tai kuntoutus, vuotta edessä. Sitten kuulemma kehitys ja muu tyssää aikalailla. Toki pientä parannusta voi tapahtua, mutta sitä vahvemmaksi ei kuulemma enää tule. Eli nyt vaan tehään mitä ikinä fyssari käskee eikä vikistä. :)Kamalalta kuulostaa tuo juttus! Kaikista pahintahan tuo on loppupeleissä henkisesti. Se, että joutuu jättämään harrastamatta jotain mitä melkein eniten tykkää tehä, on väärin. Täys vääryys! Toivotaan, sormetvarpaat kaikki ristis, että vielä pääset tatamille palaamaan. Oot ainaki sen ansainnu -huh!Nyt näyttää hyvältä, mutta oota vaan kuinka tärisevänä kävelen joulukuussa fyssarille pomppimaan yhdellä jalalla. Voi mieli taas pelata pelejään.. ”Täynnä voimaa” ihanasti sanottu. Haha. Nyt ainakin oon! Kiitos isosti! :)
TykkääTykkää