Moni uusi lukija on kysellyt mitä polvelleni on tapahtunut, joten tässä heille sekä vanhoillekin lukijoille pieni kertomus. :)

Vuonna 2005 olin rippikoululeirillä, jossa leikkien tiimellyksessä kaaduin. Ei sattunut. Nousin nopeasti ylös, jotta pääsen jatkamaan matkaa. Lähdin juoksuun ja ensimmäisen askeleen kohdalla kuului kaksi isoa poksahdusta. Sen jälkeen en pystynytkään enää astumaan vasemmalla jalallani. En muista syöneeni kipulääkkeitä ja kävelin muutaman päivän päästä vähän ontuen. Mieleeni ei edes tupsahtanut, että polvessa voisi olla jotain vikana.

Kotiin päästessäni huomasin kuinka päivästä toiseen asiat eivät hirveästi parantuneet polveni suhteen. En silti valittanut asiasta juurikaan ja taisimme vasta lokakuussa (3kk tapahtuman jälkeen) varata ajan lääkärille. Isäni tunsi ortopedini jo ennestään, joten menimme suoraan hänen luokseen. Olin tietenkin innoissani sillä hän on oman suosikkijoukkueeni, Jokereiden, lääkäri. Silloin 14-vuotiaana se oli iso juttu! :) Siellä mä useasti istuin pelaajien vieressä ja olin yhtä hymyä.
Kävimme läpi magneetti- sekä röntgenkuvaukset. Kuvat lähetettiin ortopedilleni arvioitavaksi ja tulokset taisivat järkyttää kaikkia.. Eturistiside poikki, takaristiside pahasti revähtänyt ja yksi kierukoista irronnut. Olimme isäni kanssa molemmat sanattomia. Mitä tässä nyt tulisi sitten tehdä?

Kuten aikaisemmin olenkin sanonut, olen onnellisessa asemassa sillä pystyin alusta asti luottamaan ortopediini ja puhumaan hänen kanssaan kiertelemättä. Isäni tosin oli jokaisella tapaamiskerralla mukana, hyvä niin, en varmasti olisi yksin niin nuorena osannut kysyä oikeita kysymyksiä. En edes ymmärtänyt koko jutun vakavuutta ennenkuin leikkauspäivänä.

Leikkaus sovittiin 18.11. heti aamusta noin klo 09. Äiti tuli odottamaan leikkauksen alkua kanssani. Polven leikkaisi Yhdysvalloissakin NHL-pelaajia operoinut, tunnettu Ilkka Tulikoura. Odoteltuamme aikamme, odottelimme lisää. Muistaakseni pääsin klo 12 maissa valmistautumaan eli hiukan myöhässä. Muuten lykkäys ei hirveästi haitannut, mutta ruoka- ja juomakiellossa olleena alkoi olemaan hieman heikko olo. Ei muutakuin leikkauspöydälle, tipat käteen ja unten maille. Pysyin kyllä hereillä sen aikaa, että näin heidän merkkaavan oikean polven leikattavaksi. :)

Leikkaus meni hyvin. Muutaman tunnin heräämössä olon jälkeen ambulanssi tuli hakemaan ja vei Eiran sairaalaan yöksi. Sain oman huoneen, telkkareineen ja vierassänkyineen. Iskä tuli yöksi ja toi mukanaan lehtiä ja suklaata, sillä pärjäsin. :) Jännittävää tosin oli, kun nukkumisasentoa ei oikein voinut muuttaa enkä ole koskaan tottunut nukkumaan selälläni.

Tulikoura tuli vielä aamupäivästä katsomaan polvea ja antoi luvan lähteä kotiin. Ei muutakuin opettelemaan kepeillä menoa. Mikään ei jännittänyt yhtäpaljon kuin saada kyynärsauvat ensimmäistä kertaa kun maa on jäässä. Hitaasti mentiin, kädet tutisten ja kieli keskellä suuta.
Kotona lysähdin sohvalle, josta ei sitten noustukkaan kuin pakon edessä eli vessaan mentäessä. Söin, nukuin, join, katsoin telkkaria.. Kaikki siinä sanassa kohdassa. Leikkaus taisi olla torstaina tai perjantaina, maanantaina palasin jo kouluun. Onneksi sain taksikuljetuksen koululle ja takaisin. Koulussakin pääsin luvallisesti käyttämään hissiä! Oi niitä iloja. :)

Kuntoutus meni hieman kyseenalaisesti. En saanut kotiharjoitteita enkä fysioterapia-lähetettä. Miten 14-vuotias omin päin lähtisi polvea kuntouttamaan? Eipä juuri mitenkään. Jotenkin kuitenkin pääsin taas tolpilleni ja poljin kotona silloin tällöin iskän ostamalla kuntopyörällä.

Leikkauksesta kotiuduttu. Lapsuuden leikeistä oli apua kun pinottiin tyynyjä, jotta saatiin jalka ylös! :D

Vuodet vierivät ja 2010 loppuvuodesta taisin soittaa ortopedilleni valittaen polvea. Se oli alkanut mennä huonompaan suuntaan, enkä tiennyt miksi. Ei muutakuin kontrolliin, taisin käydä kuvauksissakin. Eturistiside oli alkanut löystymään. Polvi teki taas sivuttaisliikettä. Ei hyvä, ei hyvä. Tilanne ei kuitenkaan ollut vakava vielä tuolloin, joten sovimme että tulisin käymään kun palaamme 3 kuukauden reissultamme toukokuussa 2011. Olimme menossa Ausseihin, surffikurssit oli varattu ja muita innostavia juttuja. Peläten kysyin lupaa niiden tekemiseen ja sain ok-merkin. Oman fiiliksen mukaan piti mennä. Matkalla kaikki meni hyvin, välillä vähän pisti ja sattui.

Palattuamme Suomeen taisin ensimmäisten päivien aikana kävellä ortopedini vastaanotolle. Polvi oli aikalailla samanlainen, joten päätimme seurailla tilannetta. Kuukaudet menivät ja polvi alkoi menemään huonompaan suuntaan. Alkuvuodesta 2012 ortopedini lausui painavat sanat ”Kaksi vaihtoehtoa: joko teemme listan asioista, joita vältät loppuelämäsi tai sitten leikkaamme.” Ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, hyvin selkeä päätös. Sain kuitenkin mietintä aikaa ja kesän alussa teimme leikkauspäätöksen. Kerroin haluavani leikkaukseen kesälomani jälkeen, mutta ennen talven tuloa sillä en enää haluaisi klinkata jäisillä kaduilla.

Ensimmäinen kerta fyssarilla. Heidän sali on mahtava ja asiakkaiden käytössä ilmaiseksi!

Otimme vakuutusyhtiöön yhteyttä ja koska kyseessä oli edelleen riparilla sattunut vamma, menisi kaikki korvaukset kirkon vakuutukseen. Huh. Ei muutakuin vastauksen odottelua ja elokuun ensimmäisinä päivinä sain Terveystalosta soiton. Vakuutusyhtiöltä oli tullut maksusitoomus ja leikkauspäivä sovittiin 13.8.2012. Nyt polven operoisi ortopedini. Saisin kunnon kotitreeniohjeet. Ainakin 10 käyntiä fyssarilla. Tukea ja apua. Olisin hyvissä käsissä.

Töitä on tehty itsekin. Treenasin kotiohjelman läpi kaksi-kolme kertaa päivässä.

Leikkauksesta on nyt kolme kuukautta ja kaikki näyttää aika hyvältä. Toissapäivänä vain sattui jotain selittämätöntä ja polveni turposi. Se on tällä hetkellä hieman kerännyt nesteitä ja on aikamoinen pallo. Vaikka eilen hölkkäiltiin fyssarilla, lupa hölkkätreeneihin on vasta turvotuksen laskettua. Henkinen kantti on tällähetkellä aikamoisella koetuksella. Pahimmat skenaariot pyörivät päässäni. Mitä jos jokin on menny rikki? Mitä jos siirteen kiinnitys on irronnut? Mitä jos joudunkin taas leikkaukseen? Mitä jos, mitä jos…? Ei hirveästi auta jossittelu. Pitää vain luottaa fyssarin sanomaan, että uudet liikkeet saattavat ärsyttää polvea ja sen takia on turvonnut. Jos jokin olisi rikki, varmasti tuntisin sen.
Ei auta muutakuin laittaa jäitä hattuun ja yrittää rauhoittua. Kunnon jalkatreenejä ei tehdä ennenkuin turvotus on laskenut.

Siltikään en malttanut olla poissa kuntosalilta tänään, aineenvaihdunta olisi saatava käyntiin. Tein kevyesti jalkaprässissä ja yhden jalan lantionnostoja. Siinä jalkatreenini. Lopuksi vatsoja ja treeni oli purkissa. Prässissä oli itku lähellä, sillä jalka ei jaksanutkaan sitä mitä vielä maanantaina. Ei auta itku, mutta silti silmät kostuu. Oikeastaan on aika sanaton olo, pelkään pahinta. Mikä on tuomio, se jää nähtäväksi.

Tää pitää nyt pitää mielessä. Aina ei tanssita ruusuilla.

Jos ilmenee kysymyksiä tai haluat tietää lisää. Ei muutakuin kommenttia tulemaan. :)

xxo,
Janina