BULL’S EYE

Action-elokuvat ovat mielestäni viihdyttäviä ja siksi katsonkin niitä mielelläni. Jos elokuvaan on lisätty vielä roimasti huumoria, keskityn todella. Meillä perheessä on aina katsottu telkkarista uusinta-Bondit, siksi veimme isäni sunnuntaina katsomaan uusinta Bondia. Tässä saattoi olla hieman oma lehmäkin ojassa. Heh. 007 Spectre oli aikaisempiaan hieman rauhallisempi, räiskintää ei mielestäni ollut samassa mitassa – eikä se haitannut.

Kuinka monelle on syntynyt mielikuva ampumisen yksinkertaisuudesta? Kunhan osoittaa oikeaan suuntaan ja painaa liipaisimesta. PAM! Hollywoodin ampumakohtaukset ovat kaukana todellisuudesta. Isossa kohtauksessa mies juoksee eteenpäin ampuen samalla – osuma, osuma, osuma… Melkein mahdotonta. Olen pitkään pistänyt merkille leffojen ampumakohtauksissa aseiden käytön, ihmetellyt ampumatarkkuutta ja kiinnostunut siitä miltä ampuminen tuntuisi. Olen kommentoinut monen elokuvan aikana haluavani joskus päästä kokeilemaan ampumista ja aseen kädessä pitoa. Olin vuosi sitten Jenkeissä erittäin innoissani kun setäni pyysi meitä kanssaan ampumaradalle – JEEE! Valitettavasti menomme tyssäsi akuuttiin työkeikkaan emmekä saaneet päivää siirrettyä, olimmehan lähdössä muutaman päivän päästä.

Miko oli yllätyksekseni kuunnellut, laittanut toiveeni korvantaakse muistiin ja hoitanut meille hieman erilaisen treffi-illan. Yhtenä sateisena torstai-iltana suuntasimme Stadiin, Tähtitornin mäen juurelle. Mäen sisässä on iso bunkkeri, joka on ollut Western Shooters -ampumapaikan käytössä jo vuosia. Näin hyvin paljasjalkainen stadilainen tuntee kotikaupunkinsa!

Pääsimme ampumana kahdella aseella, suurimman osan rundeista ammuimme pienemmällä .22 caliberin tarkkuuspistoolilla tuntuman hakemiseksi. Turvaohjeet ja käyttäytymissäännöt olivat tiukat, käytimmehän oikeita luoteja. Aseella ei missään tapauksessa saanut osoittaa kohti muita, kattoa tai lattiaa, sen tuli olla vaakatasossa hela tiden. Vaikka kuinka monissa elokuvissa etsivät, poliisit ja paholaiset nostavat aseen suorin käsin päänsä päälle ja sitten vasta ottavat tukevan asennon, sitä ei saanut tehdä, se oli turhaa liikehdintää.

Kävelimme pitkää, kapeaa käytävää kohti ampumahallia. Sydän alkoi tykyttämään ja kikattelin hieman. Kuinka jännittävää! Aseet makasivat kopeissaan vasemmalla kyljellään, lippaat irtonaisina. Ohjeiden kerronnan ja kuulosuojainten asetuksen jälkeen kuulunut ”saa ampua!” potkaisi adrenaliinin liikkeelle. Astuin muutaman askeleen eteen, asetin lippaan paikalleen ja poistin varmistimen. Kädet paikoilleen, muista hengittää, kädet eteen, tarkenna. AMMU!

Pienemmällä aseella tarkkuuden hakeminen oli teoriassa hyvin yksinkertaista, mutta ensimmäisien rundien aikana tauluni ulkoreunat saivat uuden ulkonäön. Sitten alkoi sujumaan, pumpumpum, 8-9-9-8-10! BULL’S EYE! Tulihan se sieltä! Ei sillä että olisin mitenkään kilpailuhenkinen, seurasin alati Mikon osumia ja olin jo jossain vaiheessa voitolla.. Kunnes Mikon tarkka-ampujavaistot aktivoituivat ja vaihtaessamme isompaan, Clock 17, aseeseen hän alkoi paukuttamaan osumia minun osuessani täysin ohi.

Hoin itselleni ”älä sulje silmiäsi, älä sulje silmiäsi”. Jokaikisellä laukauksella suljin jostain syystä silmäni, jännitin liikaa isompaa ja paljon kovemmalla voimalla potkaisevaa asetta. Kertoihan ohjaajamme, että peukaloiden väärin asettaminen saattaa johtaa peukalon menettämiseen. No biggie, huh.