JANINA MICHAELA

Hyväntekeväisyysjärjestöt, rahankeräykset, vähävaraiset, nälkäänäkevät, kodittomat, vaatekeräykset, lahjoitukset, avuntarvitsijat… Auttamisen mahdollisuuksia löytyy pilvin pimein, mutta mistä tiedät että apusi menee varmasti perille – sitä kiperimmin tarvitseville?

Kysymys, joka pohdittaa itseäni usein. Viimeksi pari viikkoa sitten jäin tavoistani poiketen pitemmäksi aikaa juttelemaan Unicefin feissarin kanssa. Kuulin mm. nälänhädästä ja opintielle haluavista lapsista – ruoka ja koulutus saattavat olla meille itsestäänselvyyksiä, mutta ei kaikille. Elämän välttämättömiä asioita, jotka kuuluisivat kaikille – maasta, kulttuurista, uskonnosta, ihonväristä riippumatta.

Mä haluaisin auttaa kaikkia ja nähdä kuinka maailma parantuu, mutta musta on tullut todella kriittinen kaikkia avustusjärjestöjä kohtaan – varsinkin rahankeruuta harjoittavia. Haluan nähdä ja tietää konkreettisesti, kuinka autan. Se, että lahjoittaisin kuusi euroa kuussa, tuntuu omalla tavallaan tyhjältä sillä en tiedä mihin rahani käytetään. Autan mieluummin teoilla ja muilla tavoin kuin seteleillä ja pankkisiirroilla.

Sen takia lähdinkin keskiviikkona kohti Itäkeskusta, jossa tapaisin Johannan – vapaaehtoisena Hope Ry:n Hyvän Mielen Joululoungessa, ottamassa vastaan lahjalahjoituksia sekä Natalian, tuomassa lahjalahjoitusta, jotta jokaisella lapsella olisi Joulu. Loungen seiniä ja ikkunoita verhosivat naruista roikkuvat kortit, joissa jokaiseen oli kirjoitettu lapsen hartain toive. 2,5-vuotias poika toivoo työkaluja, 11-vuotias poika sekä tyttö toivoo askarteluvälineitä, alle vuoden ikäinen tarvitsisi vaatteita. Luin kortteja rauhallisesti, etsien toivetta, jonka toteuttaisin. Valinta ei ollut helppoa, mutta päädyin täyttämään yhden tytön ja yhden pojan toiveet. Aktiivisuus on itselleni sydämen asia, joten pulkka- ja lumipotkulauta-toiveet saivat mielikuvitukseni juoksemaan, ja pystyin kuvittelemaan muksujen hymyt ja kikatukset lumessa juostessa.

Vietin loungessa muutaman tunnin, sillä rakastan paketointia ja halusin ehdottomasti paketoida lahjani itse. Pulkan kanssa jouduin hellävaraisesti painimaan lähemmäs tunnin. Ei sillä, että olisin tarkka siitä miten paketoin. Paketointini lomassa ikäiseni mies asteli loungeen sisään Playstation 4 kanssa. Seitsemän vuotiaan pojan leuka tulee tipahtamaan muutaman viikon päästä, sillä itsekin sitä keräilin loungen lattialta kylmien väreiden lyödessä läpi kehon.

Auttaminen on ihana asia. Se antaa paljon enemmän kuin ottaa, sillä jossain vaiheessa se hyvä minkä annoit, palaa luoksesi. Siihen uskon, uskotko sä? Mitä mieltä oot muuten auttamisesta ja hyväntekeväisyysjärjestöistä? 

Hymyllä viikonloppuun!

xxo,
Janina