JANINA MICHAELA

Ootko koskaan miettinyt omaa tai läheistesi sosiaalisen median käyttöä? Veikkaan, että aika moni teistä (kuten minäkin) vastaa myöntävästi – vai mitä? 

Mä oon koittanut alkuvuoden aikana kiinnittää huomiota kännykän käyttööni, niin oman havahduksen takia kuin mieheni pyynnöstä. Olen alkanut reagoimaan hetkiin kun käteni hivuttautuu lähemmäs puhelinta – ilman ajatustakaan olen jo Instagramin syövereissä enkä olekaan enää tässä vaan ajautuneena muiden elämiin. 

Päivittelemme sosiaalisen median feedejä siinä pelossa, että missaisimme jotain. Tärkeän kuvan, vitsikkään statuksen tai kuuman puheenaiheen. Jos tipumme kärryiltä emme pysy keskusteluissakaan mukana. Jos emme pysty ottamaan samalla tavalla osaa keskusteluihin kuin muut, putoammeko porukasta? Mitä me oikeasti pelkäämme? 

Pelko asustaa jossain alitajunnassa ja on läsnä ilman että sitä erikseen ajattelisi. Pelko on kuitenkin turhaa. Puhelimen tarkistamisesta on vain tullut meille rutiini, josta on hankala päästää irti. Suurin osa siitä ajasta, minkä vietämme Facebookia tai Instagramia selaillen on korvattavissa muilla asioilla. Olemme tottuneet tietämään alati mitä mediassa tapahtuu, mikä siellä puhuttaa. Huomaan itselläni olevan välillä hankaluuksia keskittyä elokuvaan alusta loppuun, ilman, että katsoisin puhelintani välillä – kaikki tapahtuu niin automaatiolla, mä vaan katon nopeesti. 

Mitä tiukemmin takerrumme puhelimiimme, sitä varmemmin missaamme omasta elämästämme jotain. Sanoin kuvaamattoman tilanteen, tuntemattoman hymyn, apua tarvitsevan kanssakulkijan tai makeasti nauravan pikkulapsen, jonka jalat eivät tahdo pysyä vauhdissa mukana. Kevään ensimmäiset kukkimiset ja sen fiiliksen kun harmaan talven jälkeen näet ensimmäisen koivun hieman vihertävän tai kirkkaan vihreän kasvin verson kurkkaavan asvaltin raosta. 

Elämämme tapahtuu tässä ja nyt, sitä ei voi mikään pysäyttää. Olisi kurja jos muutaman vuoden päästä havahtuisimmekin siihen, ettemme juuri muistaisi vuosista muuta kuin työnteon, opinnot ja muut velvollisuudet. Kuinka monesti olet kävellyt jonkin paikan ohitse ja samalla mieleesi on muistunut tilanne tai kohtaaminen, joka linkittyy juuri siihen kohtaan? 

Mä tykkään niistä hetkistä. Se tuntuu samalta kuin kuulla biisi, joka tuo muistoja mieleen. Aivomme yhdistävät muistoja aistiemme tekemiin havantoihin – tuoksuihin, kuulemisiin, tunteisiin ja ympäristöön. Puhelinta tuijottamalla aivomme eivät ehdi yhdistää mihinkään, sillä selaamme loputtomia feedejä kovaa tahtia. Tutkimusten mukaan nykypäivänä keskittymisemme on kuin kultakalalla – noin kolme sekuntia. 

Mua hävettää myöntää, mutta liian monta kertaa olen uskotellut miehelleni olevani kykenevä kuuntelemaan ja vähän vaan selaamaan samaan aikaan. Itseäni ärsyttää, jos puhuessani jonkun kanssa, heidän sormensa viuhuu puhelimen ruudulla – tunnen silloin piston ja koen, että he eivät välttämättä kuule mitä kerron. Ja teen sitä silti itse.. Kantapään kautta.

Onko teillä kokemuksia kun puhelin vie voiton? Tai sen räpläämistarve tuntuu ylitsepääsemättömältä? Minkälaisia ajatuksia tai tunteita se herättää?

xxo,
Janina