Tuntuu niin hassulta. Istua tässä, ajatella yhtä kevään täyteläisintä lauantaita ja itkeä.
Edessäni ihminen, jolle puran ja jaan kaiken. Haluaisin välittää sydämen vahvoja tykytyksiä, jännityksestä täriseviä käsiä, juoksuaskelten alla roiskuvia lätäköitä, yläfemmoja ja onnellisuudesta täyttyneitä katseita. Jokainen lause jää kesken ja paitani hihat kostuvat.
Lauantaihin kulminoitui kaikki se mitä elämässä arvostan. Vesisateessa tanssiminen, huolettomuus, yhdessä tekeminen, toisen vahvuuksia arvostaminen, kannustaminen, täydellä sydämellä hetkessä eläminen, intohimo.
Mun sydän pakahtuu, sillä en tiedä mitä tuntea. Oon onnellinen kaikista niistä hetkistä, jotka oon kokenut, mutta niin helvetin surullinen, että tän aikakauden on loputtava. Elämässä on mentävä eteenpäin, joten periaatteessa tässäkään muutoksessa ei ole mitään negatiivista. Se oli odotettavissa. Sen tiedettiin tulevan, ja sen takia jokaisesta yhteisestä hetkestä on otettu irti.
Nää tunteet pyörryttää. Haluaisin vakuuttua ettei tää tarkota, ettei nähdä enää. Mutta silti, nää viimeiset päivät mä kerron enemmän, rutistan useammin ja tiukemmin, nauran kovempaa enkä lopeta hymyilemistä.
xxo,
Janina
KOMMENTOI TÄSTÄ
[…] Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, oon ollut melkoinen tunteiden pyörremyrsky kuluneen viikon. Päivä päivältä on […]
TykkääTykkää