JANINA MICHAELA

Jenkkifutis – laji, jonka syövereihin uppouduin vaihto-oppilasvuoteni aikana. Jenkeissä asuessani huomasin melko pikaisesti kuinka isosta lajista oli kyse. Lempijoukkueen logoja, jopa lempipelaajia, tatuoidaan ihoon. Pidetään tailgate -grillijuhlia parkkipaikoilla – kannustetaan omaa joukkuetta henkeen ja vereen. Jos sinulla ei ole NFL -lempijoukkuetta, et ole true American. 

Kuinka monelle teistä tulee jenkkifutiksesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen aivotärähdykset? Järkälemäiset äijät, juoksemassa tiukoissa trikoissa? Kaaosmainen peli, joka ei tunnu käyvän järkeen? Peli on täyttä taktikointia, vastustajan harhauttamista, pikaisia sprinttejä. Se on täynnä tunnetta. 

Ensimmäinen jenkkifutis-matsini taisi olla Homecoming-peli, joka starttaa lukiojoukkueiden pelikauden. Kotijoukkueen katsomo oli sinivalkoinen – kuten lukioni värit. Opiskelijat olivat maalanneet kasvoihinsa HH (Hunter High), WVC (West Valley City) tai ystäviensä pelinumeroita. Osilla kasvot olivat täysin siniset. Panostaminen oli isoa luokkaa ja rakastuin pelien yhteishenkeen! Vaikka en suurinta osaa porukasta ollut koskaan tavannutkaan, meidän yhteinen tavoite – kannustaa joukkueemme voittoon – loi meille hyvän tutustumispohjan. 

Näin myös päädyin istumaan jenkkifutis-treenien laidalla. Tutustuin tyttöön, jonka isä oli lukiomme liikunnanopettaja, sekä jenkkifutis- että koripallovalmentaja. Tytöstä tuli paras ystäväni ja meistä jengien apulaisia. Vaihto-oppilasvuoteni pyöri paljon näiden pelien ympärillä ja pääsinkin kurkkaamaan kulissien taakse. Olin pelireissuilla mukana, hain treeneissä jäitä tarvittaessa ja kaikista tärkeimpänä olin tukena sekä kannustamassa. Ääni käheänä ja naama hymyssä kuljettiin harva se päivä.

Sieltä asti, 5 vuoden ajan, olen halunnut kokeilla lajia itse. Miltä tuntuisi laittaa harttarit niskaan, kypärä päähän ja hammassuojat suuhun. Työntää dummy-slediä (kelkkaa, jossa patjat ovat ”pelaajien” muotoiset) kentän päästä toiseen. Tikata maassa makaavia tikkaita pitkin ja juosta kuvioita. Nyt se unelma laitettiin toteen, sillä kun jenkkifutista pelaava ystäväni koulussa kertoi Helsinki Roostersin pitävän naisille alkeiskurssin, olin satavarmasti mukana. 

Eilen oli ensimmäisten treenien aika. Pallon kiinniottoa, kuvioiden juoksua sekä tikkausta. Päässäni soi edelleen takamus alas! Sen painottaminen jenkkifutiksessa on tärkeää, pelatessa halutaan olla kokoajan valppaina liikkumaan mihin suuntaan vain – takaperin, etuperin tai sivuttain. Samalla kun opettelimme, valmentajat kertoivat pelin säännöistä ja kuinka kentällä kannattaa käyttäytyä. Pallo on pelin henki ja sydän, siitä ei haluta luopua!

Itseäni hymyilytti hurjasti. Omalle valmentajalleni vakuuttelin, etten ainakaan vielä hyppää jenkkifutis-kelkkaan, mutta kuka tietää tulevaisuudesta? Pallot tuntuivat jäävän melko hyvin tassuihin kiinni ja kuviotkin sujuivat – ehkä. Kaikista parasta tässä on myös se, että sain koulusta houkuteltua kaksi ystävääni mukaan. Heissä syttyi samanlainen liekki peliä kohtaan kuin itsessäni. Me halutaan lisää!

Sunnuntaina jatketaan uusien haasteiden parissa, silloin tiedossa kamojen päälle laitto – kontaktiharjoituksia niin muiden pelaajien kuin nurmikonkin kanssa. Tulen luultavasti olemaan oikea vihreä neito, täynnä mustelmia. 

Yours truly,
Janina

Kiitos alimmasta kuvasta Anniinalle.