”Olen läski.”
Olen peloissani. Henkilö, jonka suusta sitä vähiten odotin. Minun rakas 10-vuotias pikkusiskoni. Tuosta noin vain. Järkytyin. Sydämestä koski. Kuulinko oikein? En voinut kuulla. Enhän?!
Se hetki, jota olin pelännyt. Hetki, jota en uskonut vielä tapahtuvaksi iski kylmästi vasten kasvoja. Todellinen avokämmenen bitch slap. Rakas, pieni enkelini. Mitä tämä sairas maailma tekeekään lapsien ajatuksille? Olen puhunut paljon siitä, kuinka haluan olla siskolleni paras mahdollinen esikuva. Olen varovainen puhuttaessa kisatavoitteestani tai vartaloni kehityksestä ettei hän saisi vääränlaista käsitystä; vain kuivan oravan näköisenä sinut hyväksytään.
On pelottavaa huomata kuinka suuri vaikutus mainoksilla, televisiolla ja medialla on ihmisiin. Varsinkin lapsiin ja nuoriin. Miten heitä pystyisi pitämään järkevällä tiellä? Joka kulman takana piilee jollain tavalla vartaloonsa tyytymätön ihminen. Liian lihava, liian laiha, liian harteikas nainen, liian iso nenä, liian kapea vyötärö.. Mikään ei tunnu riittävän. Ensin halutaan laihemmaksi, sitten ollaankin jo liian laihoja – halutaan lihaksikkaammaksi.
Olen myös miettinyt olenko minä osasyy hänen ajatuksiinsa? En haluaisi sitä. Enkä usko, että tämä johtuu minusta – toivottavasti. Vai onko kyseessä ystävien haukut? Noin nuorena ystävien mielipiteillä on iso vaikutus. En haluaisi, että siskoni joutuu kärsimään koulukiusaamisesta samalla tavalla kuin minä itse.
Olen vieläkin järkyttynyt. En tiedä miten reagoida. Istuimme tuona hetkenä alas, yrittäen puhua asiasta, mutta pikkusiskoni sulkeutui – eikä ihme. Meidän reaktiomme oli vahva säikähdys. Pitäisikö asian vain antaa olla vai yrittääkö keskustella asiasta uudestaan? Olen huolissani, kuten varmasti jokainen samassa tilanteessa oleva olisi.
xxo,
Janina
Jätä kommentti