JANINA MICHAELA

Sydän pamppailee. Et pysy paikoillasi. Kädet hikoavat. Suu kääntyy hymyyn. Odotat niitä vapauttavia paikoillenne-valmiit-nyt sanoja. Ne kuullessasi sinkoat matkaan. Ensimmäisen esteen kohdalla adrenaliini syöksyy läpi kehosi ja unohdat kaiken muun. Neljännen esteen jälkeen mihin sä oot taas ryhtynyt -ajatus välähtää mielessä. Se saa sut hymyilemään ja toimimaan ripeämmin.

Kun pari viikkoa sitten avasin sähköpostini ja luin Tough Vikingin kutsun treenaamaan Santahaminan sotilasesteradalle hypähdin innostuksesta. Kertoessani rauhanturvaaja-veljelleni sain sympaattisen katseen lisäksi ”get ready to die” -kannustuspuheen. Innostuksen jälkeen alkoikin mietintä, mitä jos nolaan itseni? Mitä jos en pystykään ylittämään esteitä? Mitä jos en pysty ylittämään pientä korkean paikan pelkoani ja hypätä esteiltä alas? 

Mutta mitä sitten? Kuin sattuman kaupalla olin juuri viikkoa ennen aloittanut lukemaan uutta kirjaa pelottomasta elämästä. Tässä taisi olla ensimmäinen koetus. Sen ajatuksen turvin ilmottauduin nopeasti mukaan, etten pystyisi perääntymään. Onneksi menin, onneksi haastoin itseni, onneksi ylitin nolautumispelkoni.

Rata itsessään on noin 500 metriä pitkä sisältäen 20 estettä. Ensikatsomalla rata ei näytä pahalta, eikä vielä edes tunnukkaan kun esteet käydään yksi kerrallaan läpi tekniikkavinkkien kanssa. Vasta kun seisot START-linjalla saatat havahtua todellisuuteen ja radan haastavuuteen – etkä välttämättä silloinkaan. Viimeistään radan puolivälissä, omasta mielestäni haastavimman esteen kohdalla, hymy hyytyy. Irish table, tuo kahden metrin korkeudessa istuva lankku vei itsestäni voiton enkä sitä ensimmäisissä treeneissä päässyt yksinäni yli. Otti päähän ja ketutti, joten olin erittäin motivoitunut kun sain mahdollisuuden revengeen. Kyllä, kesytin sen lankun!

Viimeisen esteen yli kevyesti hypättyäsi sprinttaat loppuun, kirit viimeisetkin sekunnit kellosta pois. FINISH-linjalla sydän hakkaa ennenkuulumatonta tahtia, keuhkoihin sattuu mutta mielihyvä valtaa olon. Keuhkojen pihinän lomasta tsemppaat parisi maaliin, jossa me tehtiin se –halaus odottaa. Sinä hetkenä tuntee elävänsä. Se sytyttää. Se koukuttaa. Sen fiiliksen haluaa tuntea uudestaan. Ja siksi olenkin lähdössä uhmaamaan omaa kestävyyttäni syyskuun kisaan!

Duo Rämäpäät.

Löytyykö teiltä vinkkejä itse kisaan? Kuinka selvitä 12 kilometristä ja matkan aikana odottavista esteistä? 

xxo,
Janina

PS. Ensimmäisten treenien aikani oli n 6:20-6:30. Arvuutteluille jäi sillä ajanottajan puhelimesta loppui akku loppusuoralla. Toisissa treeneissä pamautin itsellenikin suurena yllätyksenä 5:11. POW !