JANINA MICHAELA

Vatsanpohjaa kutittaa. Pää tuntuu olevan pyörällä kun muistelen kuvioita ja opittuja tekniikoita. 
Pylly alas. Pylly alas. 

Olen matkalla jenkkifutiksen ensimmäisiin kontakti-treeneihin. Valmiiksi keitetyt hammassuojat keikkuivat laukussani. Olen syönyt hieman tuhdimman aamupalan; kananmunaa, puuroa, marja-smoothie, kahvia ja sämpylää. Ruokaväli tulisi venymään hieman pitemmäksi kuin totutusti, joten kroppa (sekä treenikaverit) varmasti kiittäisivät ekstra-murkinasta. Näin pikkunälkä-Janni pysyisi piilossa.

Saapuessani hallille, aulassa on vastassa niin, kurssille minut houkutellut, kaverini kuin muutkin valmentajat. Ensimmäisenä tehtävänä on kahlata kypärä- ja suojameri löytääkseni itselleni sopivat kamat. Hartiasuojat ensimmäisenä; ne päällä tuntuu oudolta, en hahmota omaa leveyttäni ollenkaan vaan törmäilen siellä täällä ovien karmeihin. Saisinko otettua nämä body fitness -kisoihin tulevaisuudessa? Hartiat olisivat varmasti tarvittavan leveät. 

Pääni on iso, neliönmuotoinen. Minulla on isompi pää kuin Mikolla. Löytyisikö minulle sopivaa kypärää? Ensimmäinen yritys on nappiosuma. Ville säätää leukasuojaa ja pumppaa aivoihini ilmaa. Kypärien sisäpuolella on ilmatyynyjä, joihin lisäämällä tai vähentämällä ilmaa istuvuus paranee. Housut ovat yllättävän mukavat; suojapatjoja on reisien, polvien, lonkkien ja häntäluun kohdilla. Oma takamukseni tuntuu olevan itselleni suurin ongelma. Rakastan sitä, enkä vaihtaisi sitä pienempään maksustakaan. Mitkään housut eivät silti tunnu nousevan riittävän korkealle, istuen samalla muualta hyvin. Vyötärönauhaa kireämmälle, nämä kelpaavat hyvin.

Kaikkien kamojen ollessa päällä tuntuu ryhdikkäältä. Skarpilta. Jämäkältä. Tuntuu varmemmalta. Suojat ovat kuin suojamuuri, ne päällä olen valmiimpana ottamaan kovempaa osumaa vastaan. Valmentaja hakkaa päähän, ei satu. Tunnen olevani valmis yrittämään kaikkeni, oppimaan paljon. 

Vesipullo kentän laidalle, hammassuojat suuhun ja valmentajien ympärille. Hallissa kohisee. Siellä on muitakin joukkueita treenaamassa. Aluksi on vaikea kuulla, mutta saan nopeasti blokattua muiden tekemisen. Alkulämpöä liikkuvuusharjotteilla; mielikuvitus aitoja, askelkyykkyjä, niskan nostoa. Pallon kiinniottoa. Kuvioiden juoksua ja kiinniottoa. Nuken taklausta. Muiden taklausta. Puolustamista ja hyökkäämistä. 

Ennakko-oletuksenani treeneistä oli mustelmat ja nurmesta vihreäksi värjäytyneet vaatteet. Päätä puristava kypärä ja suojista rajoittuneet liikeradat. Tuo kaksi tuntinen oli kuitenkin kaikkea muuta. Pääsin omaan zoneen, keskityin ja annoin kaikkeni. Tekniikat eivät olleet helpoimpia. Pään pitää olla 100% mukana tekemisessä, keskittyminen on kaiken a ja o; pylly alas, jalka eteen, kädet ympärille, lantio, toinen jalka, jaloista voima – taklaus. 

Jos aikaisemmin pelkäsin minua pitempiä pelaajia, enää en pelkää heitä läheskään yhtä paljon. Tiedättekö miksi? Alemmaksi pääsevä pelaaja saa taklauksen vietyä loppuun. Se pelaaja, jonka hartialinja on alempana pystyy työntämään jaloillaan enemmän ja kovemmin – onnistuen taklauksessa. Ehkä saan Mikon seuraavassa lumisodassa kaadettua ilman että kaadun itse? 

Olen todella innoissani lajista. Olen jopa aloittanut keskustelua jenkkifutiksen ja body fitneksen lomittamisesta. Olisikohan se mahdollista? Mitähän valmentaja tuumaisi? Annetaan näiden ajatusten kuitenkin hautua vielä. Treenikertoja on onneksi vielä jäljellä, mutta niin on opittavaakin.

xxo,
Rämäpää-Janni

Kuvista kiitos Janessalle ja muillekin kärsivällisille apujoukoille!