Nelisilmä. Rillipää. Mörkö. 

Mielikuvituksellisia adjektiiveja lähelläni pyörineiltä, ei läheisiltä, ihmisiltä. Sanat jättivät unohtumattoman muiston, joka vuosia sitten satutti ja on nyt syy mun hymyyn. Paljon olen kokenut ja käynyt läpi, mutta kattokaa mua nyt! 

Olin 11-vuotias epävarma ala-asteen viimeistä luokkaa käyvä tyttönen. Silmälasien saaminen tuolloin ei ollut helppoa, sillä muistoissani niitä ei ollut kenelläkään muilla kuin vanhuksilla. Muistan luokkaretkemme Turkuun, jolloin pidin laseja ensimmäisiä kertoja hyvin ujosti, ehkä kymmenen minuuttia kerrallaan. Kynnys silmälasien käyttöön oli suuri. Mutta tunne, jonka lasien päähän laitto toi oli kirjaimellisesti silmiä avaava – näin kaiken selkeänä ilman sumeita reunuksia.

Muistan lääkärin lupaukset ”käyttämällä laseja nyt, näölläsi on mahdollisuus parantua etkä tarvitsisi laseja enää”. Olette saattaneet huomata ettei näin käynyt. Nykyään olen lasieni kanssa erittäin sinut, niistä on tullut selkeä osa minua, kävinhän ne päällä suihkussakin äsken. Haha. Olen lukuisia kertoja katsonut itseäni peilistä ilman laseja, mutta en täysin tunnista itseäni, olenko se minä siellä vaikkei päälläni olekaan laseja? Yhtämonta, ellei useampaakin, kertaa olen miettinyt kuinka tietyissä tilanteissa olisin nauttinut lasittomuudesta.

Näköni on huono, se tuntuu vain huononevan. Kärsin hajataitosta. Tietyissä paikoissa siristyskään ei enää tee kohteesta selvää. Kunnon piilareita ei minulle löydy, sillä näin suurta hajataittoa ei niillä korjata – hukkaisin niihin vain rahani saamatta mitään takaisin. En oikein tiedä mitä tehdä.

Olen pyöritellyt mielessäni vaihtoehtoa leikkauksesta, mutta en ole vielä vakuuttunut siitä. Miten siitä toipuminen? Alkaako näkö uudestaan huonota? Voiko leikkauksessa käydä vanhempana uudestaan? Paljonko sellainen edes maksaa? Haluaisin löytää ratkaisun, sillä uskon joutuvani taas hankkimaan uudet vahvemmat lasit. Onko teillä kokemuksia, tietoa, suosituksia? 

xxo,
Janina